Kuvaus: Eletään vuotta 1873. Ilkeähkön puoleinen kurkkumätäepidemia piinaa Fort Humboldin sotilaslinnakkeen asukkeja, ja tilanne siellä näyttää päivä päivältä toivottomammalta. Yhdysvaltain hallitus reagoi tukalaan tilanteeseen ripeästi, lähettämällä tappavan taudin kourissa riutuville soltuille junanvaunullisen lääkkeitä, ja muita tarpeeseen tulevia oheistarvikkeita. Matkan taittuessa läpi Kalliovuorten jyhkeiden ja lumisten maisemien, käy ilmi, että matkustajien joukossa on joku, joka on valmis tekemään kaikkensa, ettei juna koskaan saavuttaisi päämääräänsä. Jopa tappamaan. Useammin vieläpä kuin kerran.
Matkustajilla on kuitenkin onni matkassaan, sillä junan vankityrmässä viruu kahleissaan hirsipuu tuomion osakseen saanut korttia iskevä revolverisankari John Deakin (Charles Bronson), joka Poirotin omaisesti ryhtyy ratkomaan ympärillään vellovaa mysteeriä, saaden selville, että kyse on isomman luokan konspiraatiosta, jollaista ei edes itse Fox Mulder ole konsaan nähnyt.
Tuomio: Viihdyttävän puoleinen mysteeriwestern, joka yhdistelee mitä sopivimmissa määrin dekkareista tutuksi tulleen juonenkuljetuksen villin lännen maisemiin. Charles Bronson on tasokkaan jämerä omassa roolissaan, saaden oivallista tukea esitykselleen pätevästi miehitetyltä sivuosakaartilta, josta löytyy sellaisiakin nimiä kuin Richard Crenna, Ben Johnson, Ed Lauter, Charles Durning ja tietysti Bronsonin oma morsmaikku Jill Ireland. Taustalla soivasta musiikista puolestaan vastaa edesmennyt Jerry Goldsmith, jonka letkeästi eteenpäin svengaava spagulänkkäriteema tuo ajoittain mieleen toisen legendan, Ennio Morriconen maan mainiot sävellykset. Pohjautuu Alistair MacLeanin samaa nimeä kantavaan opukseen, jota en ole muistini mukaan lukenut, mutta mielelläni ohjemistooni otan, jos sen jostakin käsiini vain saan.
3 kommenttia:
Mainio elokuva ja on pitkään ollut aikeena katsomani uudestaan, mutta tarkoituksena sitten jonkinlaisen Bronson-putken yhteydessä kunhan siihen löytää mahdollisuuden. Tuo kansikuva roikkuvasta Bronsonista teki jo penskana vaikutuksen ja jostain muistan edelleenkin elävästi kuinka näin Särkyneen sydämen solan yhdessä Rautaristin kanssa, jonka kansi myöskin on aika makea.
Jep jep. Ei muuta kun Bronson maratoonia kehiin jahka siis tilaisuus avautuu. Elokuvista ei ainakaa tule olemaan pulaa, sillä mies ehti tehdä sellaisia aika läjän meitin katsottavaksi.
Minua harmittaa suuresti, että nykytrendinä on hylätä nuo hienot kansikuvat ja korvata ne jollakin viiden minuutin Photoshop session tuotoksella. Sen verran vaivaa ja aikaa on kulutettu tuonkin kannen tekemiseen, että olisi oikeutettua käyttää sitä julkaisuissa edelleenkin. Rautaristin kohdalla sitä lumessa makaavaa solttua on sentään käytetty, joten ihan kokonaan toivoa paremmasta ei kuitenkaan ole menetty.
Onpahan sitten niin jumalattoman hieno juliste, ettei mitään rajaa, määrää eikä mittaa ja oksat pois ynnä pala latvaa kanssa.
Lähetä kommentti