The Treasure of Jamaica Reef (1974) aka Evil In The Deep

Kuvaus: Eletään lokakuun viidettätoista päivää vuonna 1971. Ilmailualan insinööri Hugo Graham (Stephen Boyd), tietokone-expertti Joshua Owens (David Ladd) sekä markkina-analyytikko Victor Spivak (Chuck Woolery) ottavat jokainen tahoillaan vastaan puhelun Zappyltä (Cheryl Ladd os. Stoppelmoor), jolla on jokaiselle soittamalleen henkilölle jotain hemmetin tärkeää asiaa. Niin tärkeää, että eihän sitä puhelimessa voi heille kertoa, vaan jokainen soiton saanut joutuu karkamaan työpaikaltaan ennen aikojaan kuullakseen, että mitä sillä Zappyllä nyt sitten oikein on kerrottavanaan. 

Saman katon alle päästyään kolmikko saa kuulla Zappyltä, että heillä on nyt hallussaan aarteennostolupa liittyen Karibianmerellä 200-vuotta sitten uponneeseen kaleriin, jota kapteeni Bears noihin aikoihin tarinan mukaan kipparoi. Legenda kertoo, että samaisen aluksen sisuksissa oli isohko kultaa sisällään pitävä aarre, jota mainitun meren tyrsky ovat hellästi näihin päiviin saakka hyväilleet. Nelikko on asiasta tästä tietenkin enemmän kuin innoissaan, lähtien siltä seisomalta pöljähkön musiikin säestämänä kohti elämänsä seikkailua, jossa ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita tulisi piisaamaan yllinkyllin. Aarretta kun havittelevat nelikon lisäksi myös rikollista elementtiä edustavat tahot, jotka ovat valmiita tekemään mitä vain sen itselleen saadakseen...

Tuomio: Sitä voisi helposti kuvitella, että kun tehdään leffaa kauan kadoksissa olleen aarteen metsästämisestä, niin jännittäviä hetkiähän sellaista seuratessa pitäisi olla tiedossa hyrymykkä. Vaan ei tässä pätkässä, sillä tämä pätkä on kaikinpuolin kehnosti toteutettu räpellys, jota tiiratessa tylsyys iskee luihin ja ytimiin miljoonan voltin tavoin. Unikin tulee melko helposti silmään, joten jos satut kärsimään unettomuudesta, niin tässä jos missä on oivallinen lääke siihen. Yksi tähti ja sekin lähinnä tuosta kotimaan videojulkaisun kansikuvasta, siitäkin huolimatta, että tämä leffa ei noin hienoa kansikuvaa itselleen millään muotoa kyllä ansaitse. Pohjautuu John Walkerin Diary of a Diver nimiseen novelliin.

Chrome and Hot Leather (1971)

Kuvaus: Yhdysvaltain armeijaa edustava kersantti Mitch (Tony Young) kouluttaa alaisiaan Vietnamissa täyttä häkää riehuvaa sotaa varten, ollen tehtävässään varsin pätevähkön puoleinen heppuli. Iltalomilla baarissa ollessaan mies saa kuulla eräältä aseveljeltään, että Kathy (Cheryl Ladd), pitkäaikainen naisystävänsä ja kihlattunsa, on menehtynyt vakavan auto-onnettomuuden seurauksena. Mitchin maailma murenee kertalaakista pieniksi palasiksi, suuren surun täyttäessä miehen mielen.

Hautajaisten yhteydessä käy kuitenkin ilmi, ettei kyse ollutkaan pelkästä onnettomuudesta, vaan kylmäverisestä murhasta, jonka tekijäksi paljastuu pahamaineisen T.J:n (William Smith) rautaisella otteella johtama motoristijengi The Wizards, ja sen jäsenistöön kuuluva kuumakalle Casey (Michael Haynes). T.J. on enemmän kuin käärmeissään Caseyn typerästä tekosesta, sillä tapahtuneen vuoksi virkavallan edustajat etsivät heitä alta kiven sekä kannon, siitäkin huolimatta, että sheriffin omien sanojen mukaan miehiä ei riitä kunnolla edes sakkolappujen kirjoittamiseen. 

Mitch puolestaan janoaa välitöntä kostoa, tarjoten sheriffille palveluksiaan, saaden hieman yllättäen tältä lain myöntämän luvan tilien tasoittamiseen. Ja vaikka Mitch taitaakin nykyaikaisen sodankäynnin salat varsin mainiosti, niin ei hänkään sentään niin hullu ole, että lähtisi yksin taistelemaan hengenvaarallista liivijengiä vastaan. Avukseen Mitch värvää vanhat army buddynsa (kessuja muuten hekin) Alin (Peter Brown), Jimin (Marvin Gaye) sekä Hankin (Michael Stearns), joilta kaikilta löytyy erinäinen valikoima tehokkaaksi todettuja keinoja kaikenmaailman ketkujen höykyttämiseen. Kuin Ilmestyskirjan ratsumiehet ikään nelikko ratsastaa Kawasakeillaan ilkeän motoristijengin perään, antaakseen koko poppoolle opetuksen, jota he eivät hevillä tulisi unohtamaan.

Tuomio: Semmoista keskivertoista, alultaan verkkaista, mutta loppuaan kohden tahtiaan hieman parantavaa toimintareippailuahan se tämä oli. Raisumpi olisi saanut tosin olla, sillä kuitenkin moottoripyöräjengiläisistä kyse, ja ne kaverit eivät tunnetusti ole mitään kuoripoikia. Astetta rankempaa otetta jäin siis väkisinkin kaipaamaan. Hattua tämän pätkän tekijöille lienee syytä nostaa siitä, että ovat uskaltautuneet tehdä tämän pätkän aikana, jolloin sota Vietnamissa herätti kansan keskuudessa enimmäkseen vain negatiivisia ajatuksia, eikä siellä sotimassa olevia solttuja liiemmin pidetty sankareina, toisin kuin tässä elokuvassa. Se, muistaako kukaan ylipäätään tätä elokuvaa onkin sitten jo ihan toinen juttu.

Roolisuoritukset olivat kautta linjan sellaista peruskauraa rutiinilla höystettynä. Conan-barbaarin isäpappaa kymmenisen vuotta myöhemmin esittävä William Smith erottuu edukseen kovapintaisena jengijohtajana, vaikkei hänkään mihinkään huippusuoritukseen tässä pätkässä missään vaiheessa varsinaisesti äidykkään. Laulajana paremmin tunnetuksi tullut Marvin Gaye sivuosittaa tätä pätkää leffauransa toisessa ja samalla viimeiseksi jääneessä roolissaan Mitchin armeijakaverina. Charlien enkeli Cheryl Ladd puolestaan suorittaa leffadebyyttinsä pseudonyymillä Cherie Moor. Tarkkasilmäiset voivat myös elokuvaa seuratessaan bongailla krediittivapaiksi jääneistä rooleistaan niin Erik Estradan, kuin myös jokin aika takaperin edesmenneen Repo-Jaken, eli Dan Haggertyn. Siinäpä ne tärkeimmät taisivat jo tullakin, joten jäljellä on enää tähtien antaminen. Kromia ja kuumaa nahkaa saapi meitsiltä kokonaiset kaksi starbaketta. Ei enempää, ei liioin vähempää.

Millennium (1989)

Kuvaus: ...we've got stars directing our fate. And we're praying it's not too late Millennium... öh.. joo... sorry... Kaksi taivaankannella kiitävää jumbojettiä törmää selittämättömällä tavalla toisiinsa, pudoten iso lujaa tonttiin tuhoisin seurauksin. Juttua tutkimaan määrätään työkseen lentoturmia tutkiva William "Bill" Smith (Kris Kristofferson), jonka tehtävänä on selvittää oliko onnettomuuden syy mekaaninen, vaiko ihmisen aiheuttava inhmillinen erhe. 

Onnettomuusaluetta läpi haravoidessaan Bill törmää kauniiseen lentoemäntään Louise Baltimoreen (Cheryl Ladd), ihastuen tämän enkelimäiseen olemukseen heti ensilmäyksellä, jopa siinä määrin, että vaakamamboiluksihan se menee myöhemmin Billin hotellihuoneessa. 

Päivänä seuraavana Bill löytää koneen romujen keskeltä oudohkon näköisen vempainen, jota räplätessään onnistuu saattamaa itsensä puolitajuttomuuden tilaan. Hangaarin lattialla toimintakyvyttömänä maatessaan Bill havaitsee lähistöllään jonkinlaisen portaalin avautuvan. Sen syövereistä astuu esiin kolmisen kipaletta naisihmisiä, joista yksi on madmaxmaisellä tukkatyylillä varustettu lentoemo Louise Baltimore.

Louise kehottaa pöllämystynyttä Billiä unohtamaan välittömästi kaiken näkemänsä, sillä muutoin iskisi päällensä kammottava ilmiö nimeltä (lue seuraava sana kaikuvalla äänellä) PARADOKSI. Nyt te kysytte, että mikä paradoksi? Ja minä vastaan, että aikajatkumollinen sellainen tietysti. Nythän on nähkääs niin, että tuossa kuvassa näkyvät naiset ovat kaikki ajassa menneisyyteen matkaavia aikamatkaajia, joiden tehtävänä on kaapata (ja korvata sieluttomilla kopiolla) erinäisiltä lennoilta mukaansa tulevaisuuteen sopivia ihmisiä, joiden avulla olisi tarkoitus turvata ihmiskunnan jatkumo ajasta ikuisuuteen. Maapallosta on nimittäin hamassa tulevaisuudessa tullut saasteiden vuoksi ikävystyttävän puoleinen loukko, jonka asukit ovat kykenemättömiä lasten tekoon, ja siitä syystä siis kaikki tämä ajassa edestakaisin poukkoilu. Edellä mainittu on sitten muuten salaistakin salaisempaa tietoa, joten parempi kun unohdatte tekin heti kaiken sen minkä juuri luitte, tai muutoin päällensä iskee... (lue seuraava sana edelleenkin kaiun kanssa)... PARADOKSI. 

Palatessaan takaisin tulevaisuuteen Louise saa aikamonitoria tuijottaessaan kauhukseen huomata, että Bill tuntee hänet nimeltä, vaikkei heitä hangaarissa virallisesti toisilleen koskaan esiteltykään. Tämähän taasen tarkoittaa sitä, että Louise ja Bill ovat kuitenkin jossakin kohtaa aikalinjaa jo tavanneet, mutta aikamatkaajanaisen tulevaisuudessa tätä tapaamista menneessä ei vielä tässä vaiheessa ole tapahtunut, joten sen tulee tapahtua myöhemmin hänen tulevaisuudessaan, jotta se tulisi tapahtumaan menneessä. Sekavaa, vai mitä? Niinpä Louisen on siis myöhemmin matkava takaisin menneeseen tapaamaan Billiä, jottei aikalinja sotkeutuisi enempää. 

Mutta ennen sitä hänen matkattava vuoteen 1963 lisää ihmisiä reittilennolta kaappailemaan. Reissu, joka menee pahemman kerran reisille sekin. Eräs aikamatkaajanaisista menettää konekaapparin vuoksi henkensä ja jääpä koneeseen hänen stunnerinsakin. Vempele, jolla Bill vaivutti itsensä puolikoomaan. Tämä stunner löytää lopulta tiensä tohtori Arnold Mayerin (Daniel J. Travanti) hoteisiin, joka jo tulloin oli kiinnostunut aikamatkailusta ja muusta siihen liittyvästä, ollen sitä edelleenkin vuonna 1989, jonne Louisen on seuraavaksi palattava pitääkseen Billin pois hangaarista, estääkseen siten PARADOKSIA tapahtumasta. Ei mene putkeen sekään keikka. Louise saa nimittäin selville, että Mayerilla on hallussaan se vuonna 1963 hukattu stunner, joka olisi hyvä saada häneltä pois, koska PARADOKSI. 

Samaan aikaan toisaalla Mayer ja Smith tapaavat, ja käy ilmi, että Smith oli teininä siinä samaisessa koneessa, jonne aikamatkaajat vuonna 1963 hyppäsivät, ja stunnerinsa epähuomiossa jättivät. Niinpä Louise saapuu paikanpäälle sitä hakemaan, koska PARADOKSI. Käy kuitenkin niin, että Mayer ottaa itsensä stunnerilla hengiltä ja se pentelee PARADOKSI tapahtuu kaikesta huolimatta. Ei tosin Mayerin olohuoneessa, vaan siinä tulevaisuudessa, jonne Louise ja Bill kumpainenkin matkaavat. Toisin sanoen, Louisen maailma on tuhoutumassa, ja ainoa keino pelastaa pelastettavissa olevat on lähettää heidät vielä kauemmas tulevaisuuteen, aikaan parempaan, jossa sana PARADOKSI on täysin tuntematon tekijä.

Tuomio: Idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan auttamattoman diibadaabainen aikamatkailusekoilu, johon on ympätty mukaan myös täysin kemiaton rakkaustarina Kristoffersonin ja Laddin esittämien hahmojen välille. Pohjatuu John Varleyn kirjoittamaan lyhytstooriin Air Raid, jota en ole lukenut, mutta jonka sanotaan olevan tasoltaan huomattavasti parempi, kuin elokuvallinen versionsa. Ai niin.... PARADOKSI!