A Father's Revenge (1988) aka Das Rattennest

Kuvaus: Länsi-Saksassa majapaikkaansa pitävä terroristisolu Lokakuun ryhmä kaappaa väkivalloin matkaansa amerikkalaisen lentoyhtiön monikansallisen miehistön, joukossaan lukiossa koripalloa valmentavan Paul Hobartin (Brian Dennehy) ja vaimonsa Barbaran (Joanna Cassidy) lentoemäntänä työskentelevä tytär Karen (Helen Patton).

Terroristien el jefe Wolfgang Donner (Christoph M. Ohrt) vaatii kahden vangitun lajitoverinsa vapauttamista määräaikaan mennessä tai muutoin edessä olisi punatulkkujen verilöyly. On hänellä toinenkin toive, eli jenkkisotilaiden poistuminen maan puolikkaansa ilmapiiriä pilaamasta. Tätä toivetta emme voi tosin vahvistaa Donnerin sanomaksi, sillä sen meille paljastaa tämän televisioleffan turhimmaksi hahmoksi helposti nouseva tutkiva journalisti Max Greenwald (Ron Silver), josta tulikin tässä kohdin kerrottua kaikki tarpeellinen. 

Hobartit ovat tapahtuneesta luonnollisesti hädissään ja niinpä he kääntyvät maansa hallituksen puoleen mahdollisen avun toiveessa. Mutta kuten me kaikki hyvin tiedämme USA:n hallitus ei tunnetusti neuvottele terroristien kanssa. Keskustelee sujuvasti kyllä, mutta ei missään nimessä neuvottele, joten sieltä suunnalta onkin siten turha odottaa apua minkäänlaista. Turhautuneena oman maansa päättävien elinten vitkasteluun Hobartin pariskunta suuntaa tiensä hetikohta Frankfurtiin, jossa sama peli sikäläisten viranomaisten kesken saa jatkoa. Paul on jo heittää kirveensä kaivoon, kun varjoista esiin astuu Vickers (Anthony Valentine) niminen miekkonen, joka omaa spesiaalin setin taitoja, joita hyödyntämällä hän on kykeneväinen metsästämään, löytämään ja tarvittaessa tappamaan Wolfgangin alaisineen. Entinen SAS-operatiivi kun on. Paul puolestaan on käynyt armeijan. Oikein urheilujoukoissa palvellen, joten ei hänkään nyt sentään ihan täysin turha jäppinen ole. Hyvää hyvyyttään Vickers ei Patea suostu kuitenkaan auttelemaan, vaan vaatii palkkiokseen 35 000 dollarin verran riihikuivaa vihreäselkäistä. Paul suostuu maksumieheksi, mutta vain sillä ehdolla, että pääsee itse keikalle mukaan. Raivoisa terroristijahti ja siihen yhdistetty pelastusoperaatio on valmis alkamaan.

Tuomio: Viime vuosina olemme saaneet ihmeteltäväksemme ns. isätoimintaelokuvia, jossa tietyn koulutustaustan omaava vanhempi herrasmies lähtee potkimaan konnan ketaleita takalistoille milloin milläkin verukkeella. Raivoisa vastaisku lokeroituu tietyin piirtein tuohon mainitsemaani kategoriaan, vaikkakin sitten sillä erotuksella, että tämä pätkä on tehty 80-luvun loppupuolella televisiota ajatellen. Meno ja meininki onkin tasoltaan kesyehköä, joten mitään verikekkereitä luiden napsumisella höystettynä on turha odottaa. Suoran toiminnan sijasta Isin kosto onkin enemmän jännärin omainen tapaus, joka puolen välin paikkeilla jää liiaksi junnamaan virkamiesten saamattomuutta kuvaavaan kierteeseen. Loppua kohden meno onneksi kuitenkin piristyy, kun toiminnallinen vaihde isketään viimein päälle, ja Dennehykin pääsee näyttämään hetkellisesti kuka käskee ja komentaa.  Lopun toiminnallisuus ei kuitenkaan valitettavasti riitä pelastamaan tuotoksen vajoamista keskinkertaisuuden pohjattomaan suohon, joten kaksi tähteä on tässä kohdin omiaan tälle televisioproduktiolle.

Leffamusa - Second Day - Paul Hertzog

American Cyborg: Steel Warrior (1993)

Kuvaus: Ydinsodan päättymisestä on ehtinyt kulumaan seitsemäntoista vuotta, ja mainitusta rähinästä selvinneet ihmiset ovat eläneet siitä asti kädestä suuhun, vilua ja kroonista ketutusta ohessa kärsien. Lasten teostakaan ei tule enää mitään. Näin siksi, että käyty sota teki ihmisistä steriilejä, josta syystä koko lajikkeemme tulevaisuus on siten tuttuun tapaan jälleen kerran vaakalaudalla. Valtaa tässä epäkelvossa yhteisössä pitävät ihmisten tappamiseen erikoistuneet tappajarobotit, jotka hampaisiin asti aseistettuina partioivat tuhoutuneen kaupungin katuja, ottaen tylysti hengiltä kaikki heitä vastaan vastarintaan ryhtyneet. 

Toivo paremmasta kuitenkin kipinöi vielä. Murskaantuneen betonin ja taittuneen teräksen keskeltä esiin ilmaantuu Mary (Nicole Hansen) niminen nuori nainen, joka kantaa selkärepussaan olevassa säiliössä laboratorion koeputkessa kasvatettua sikiötä, ihmiskunnan jatkuvuuden mahdollista pelastajaa, jonka henkiinjääminen tulisi turvata keinolla millä hyvänsä. Kuten viemällä sikiö Eurooppaan, jossa ydinlaskeuman mukana tuoma säteily on huomattavasti USA:ta siedettävämällä tasolla. Reitti vanhalle mantereelle vievälle laivalle on pitkä ja vaarojen täyttämä, eikä reissua tee millään muotoa helpommaksi sekään, että Maryllä on kannoillaan murhanhimoinen tappajarobo (John Ryan), jota ei niin vain pysäytettäkkään. Avukseen Mary saa Austinin (Joe Lara), kaiken nähneen ja kokeneen soturin, jolta näyttää löytyvän arsenaalistaan tarvittavat keinot heitä jahtaavan peltiheikin suhteen, ja Maryn sekä tämän lapsosen saattamiseen matkalle kohti Europppaa, kohti parempaa tulevaa.

Tuomio: Legendaarisen Cannon Filmsin joutsenlauluksi jäänyt toimintascifistely, joka lainailee surutta ja isompia tunnontuskia tuntematta juonikuvionsa James Cameronin Terminator elokuvista, ollen toteutukseltaan kuitenkin huomattavasti halvemmman oloinen, ja kaikin puolin muutoinkin kömpelöhkön puoleinen tuote. Näyttelemispuoli on kesäteatteritasoa, eikä taustalla soiva musiikkikaan laadukkuudellaan pahemmin päätä huimaa. Lienee sävellettykin jollakin kirparilta eurolla ostetulla rihkamapimputtimella. 

Kaikesta yllä sanomastani päätellen voisi siis hyvinkin luulla, että kyseessä on huono elokuva. Noh, onhan se sitä, mutta ei nyt ihan niin huono kuin voisi olettaa. Oma viihdearvonsa tälläkin pätkällä on, sillä se onnistui ainakin minua viihdyttämään yhden illan verran varsin mainiosti. Saatoin toki olla sitä katsoessani hyvinkin päivän riennoista väsähtynyt, mutta viihdyin silti, ja siten leffa täytti tehtävänsä oivallisesti. Siksipä annankin American Cyborg: Tappajarobotille sen tavallisen yhden tähden lisäksi vielä toisenkin sellaisen, jottei ensimmäinen tuntisi itseään yksinäiseksi. Aika reilua, vai mitä?

Jos nyt joku siellä ihmettelee, että mites Billy Idol liittyy millään tavalla arvosteluni kohteena olevaan leffaan, niin ei suoranaisesti liitykkään. Sen sijaan Nicole Hansen liittyy, sillä hän esittää tuossa Cradle of Love videossa taulussa olevaa Andy Warholin näkemystä Marilyn Monroesta. Roolisuoritus, jonka Hansen muuten uusi toisessa Billy Idol videossa, eli David Fincherin ohjaamassa L.A.Womania kuvittavassa sellaisessa. Että tämmöistä turhaa tietoa pukkasi kehiin tällä kertaa...

  

Traileri: Nightmares in the Makeup Chair (2017)

The Sword of Bushido (1988) aka Sword of the Bushido

Kuvaus: Reservissä oleva laivastoupseeri Zac Connors (Richard Norton) saa selville, että toisen maailmansodan päättyessä isoisänsä varasti Japanissa ollessaan kansallisaarteeksi siellä luokitellun Kananote-miekan, jota myös armon jumalattaren kädeksi kutsutaan. Kotiinsa isoisä ei kuitenkaan koskaan palannut, sillä häntä kuljettanut lentokone putosi tonttiin Thaimaan vihertävien viidakkojen yli lentäessään. Japanin ja Kaukoidän historiaa kiehtovana pitävä Zac päättää etsiä mainitun teräaseen käsiinsä, sillä hän tuntee olevansa velvollinen palauttamaan sen takaisin japanilaisten haltuun.

Paikan päälle Thaimaahan saavuttuaan Connors saa kuitenkin pian huomata, että hän ei ole ainoa, joka miekkaa etsii. Japanilaisten miekasta lupaama löytöpalkkio on nimittäin saanut liikekannalle kaikki kynnelle kykenevät, joista jotkut ovat valmiita tekemään mitä vain historiallisen esineen itselleen saadakseen. Jopa tappamaan....

Tuomio: Löysän laiskasti liikkeelle lähtevä ja kestonsa ajan turhankin verkkaisesti etenevä seikkailupätkä, joka pitää sisällään pari pätevän puoleista tappelua,mikroautolla suoritettavan takaa-ajon, rutkasti kehnoa näyttelemistyötä ja yhden nuijan ninjan, jolle sillekin käy Richard Nortonin avittamana lopulta varsin köpsästi. Keskiverrolla seikkailulla on nimi ja se nimi on Bushidon miekka.