sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Lifepod (1993)

Kuvaus: On vuosi 2168. Earthcorp niminen konserni omistaa kaiken maan ja vihoviimeisen korpimaan välillä, halliten lähiplaneettoja rautaisella otteellaan. Venuksella kytee kuitenkin kapinahenki ja Earthcorp on siten pakotettu puolustamaan sijoituksiaan väkivalloin ja kovin ottein. 

Avaruusalus Terrania on matkalla Venukselta Tellukselle, kun tapahtuu vakava onnettomuus. Yhdeksän miehistön jäsentä onnistuu löytämään tiensä pelastuskapseliin vain muutamaa hetkeä ennen kuin Terrania räjähtää tuhannen nuuskaksi. Räjähdyksen aiheuttama paineaalto syöksee pelastuskapselin kauas avaruuteen, mahdollisten pelastajien ulottumattomiin. Miehistö on enemmän kuin varma siitä, että räjähdys tapahtui tihutyön seurauksena, ja että syyllinen on yksi heistä...

Tuomio: Jännityksen mestarin, Alfred Hitchcockin ohjastaman Pelastusvene (1944) jännärin uusintavariaatio, jonka tapahtumat ovat siirretty avomereltä avaruuteen, ja sen halki matkaa taittavaan pelastuskapseliin. Halvalla, mutta silti kohtuullisen onnistuneesti noin niinkuin televisiotuotannoksi. Ahdasta tilaa ja sen aiheuttamaa kauhua olisi tosin voinut hyödyntää paikotellen paremminkin, mutta niin ei kuitenkaan tehty. Liekö siihen sitten syynä edesmenneen, esikoisohjauksensa tässä suorittavan Ron Silverin kokemattomuus ohjaajana, sillä joku astetta taidokkaampi kaveri olisi hyvinkin saanut enemmälti irti ahtaista paikoista ja siellä hääräävistä näyttelijöistäkin. Kertaalleen katsottavaa ajantappoa, jonka pariin tuskin tulee kuitenkaan enää tämän jälkeen palattua.    

lauantai 14. joulukuuta 2019

Friday the 13th: Vengeance 2.0


Tulee hitusen myöhässä, sillä eilenhän tuo olisi pitänyt jos
postailla. Vaan parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

maanantai 9. joulukuuta 2019

Traileri: Ghostbusters - Afterlife (2020)


"There hasn't been a ghost 
sighting in 30 years" - Mr. Grooberson (Paul Rudd)


Traileri: Wonder Woman 1984 (2020)

Disorganized Crime (1989)

Kuvaus: Tarinamme saa alkunsa läntisestä Montanasta, jonne rötösnero Frank Salazar (Corbin Bernsen) on piiloutunut lain pitkältä kouralta, ryövättyään useamman pankin menestyksekkäästi kotikulmillaan New Jerseyn Newarkissa. 

Rikollisen uransa huipentaakseen Frankillä mielessään uusi keikka, jonka suorittaaksen hän on kutsunut avukseen asiansa osaavia rikostovereita. Max Greene (Fred Gwynne) taitaa räjähteet. Nick Bartkowski (William Russ) taasen tuntee kassakaapit kuin omat taskunsa. Carlos Barrios (Rubén Blades) tietää ja tuntee aseet, toimien ohessa myös lookouttina. Ja sitten on vielä Ray Forgy (Lou Diamond Phillips), jolta ajoneuvon varastaminen käy kädenkäänteessä ja pakoautokin kulkee tarvittaessa vauhdikkaasti mutkaista tietä näkymättömiin. 

Käy kuitenkin niin, että Frank itse ei koskaan ehdi paikanpäälle, sillä häntä jäljittäneet rikoetsivät George Denver (Ed O'Neill) ja Bill Lonigan (Daniel Roebuck) onnistuvat viimein pidättämään karkulaisen. Samaan aikaan syrjäisellä mökillä neljä konnanketaletta odottaa malttamattomana johtajansa paikalle saapumista. Frankia vain ei kuulu eikä näy. Lopulta jatkuvaan odottamiseen kyllästyneet miehet ottavat komennon omiin käsiinsä ja päättävät improvisoida... 

Tuomio: Toiminnallisesti reipas ja komediallisesti kohtuullisen hauska ryöstöreissu, josta hupia ja iloa piisaa mukavasti yhden laiskan iltapäivän ratoksi. Kaikkien kolmen sille antamani tähden edestä.

In Memoriam

René Auberjonois
1940 - 2019

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

The Initiation of Sarah (1978)

Kuvaus: Siskon puolikkaat Patti (Morgan Brittany) ja Sarah Goodwin (Kay Lenz) ovat kumpainenkin aikeissa aloittaa opiskelun yliopistossa. Patti on kaunis ja suosittu. Sarah puolestaan hiljainen ja syrjään mielellään vetäytyvä. Sarahilla on kuitenkin hallussaan yliluonnolliseksi luokiteltuja voimia, joita hän ei kuitenkaan haluaisi millään muotoa käyttää. Paitsi pakon edessä tietenkin. Kuinkas muutenkaan.

Pian kampukselle saavuttuaan siskokset joutuvat tilanteeseen, jossa heidän kumpaisenkin tulee hakeutua siellä toimivien sisarkuntien jäseniksi. Patty päätyy lopulta jäseneksi suosittujen tyttöjen Alpha Nu Sigma (ANS) sisarkuntaan, jota johtaa itseään täynnä oleva, muita kohtaan töykeästi alati käyttäytyvä Jennifer Lawrence (Morgan Fairchild). Pettymyksekseen Patty saa huomata ohessa sen, ettei ANS:sta löydy sijaa siskolleen Sarahille, vaan tämä päätyy lopulta Phi Epsilon Deltan (PED) listoille, johtajanaan (Shelley Wintersin esittämä ja noidaksi elokuvassa tässä kovasti epäilty) rouva Erica Hunter.

Jennifer ei pidä Sarahista alkunkaan ja ottaakin tämän silmätikukseen. Julmasti piinaten ja kiusaten tätä aina, kun tilaisuus siihen vain avautuu. Lopulta Sarahin mitta on täysi. On tullut aika näyttää Sarahin voima! 

Tuomio: Televisiolle aikoinaan tehty, kaikin puolin kehnohkon oloinen Carrie rip-off, josta on turha lähteä hakemaan kauhumaisia (tai edes jännärimäisiä) elementtejä sen isommin. Niitä, kun ei tästä pätkästä löydy nimeksikään. Leffan parhaasta annista vastaa Jennifer Lawrencea (heh) esittävä Morgan Fairchild, jolla on ilmiömäinen taito esittää taidokkaasti koulukiusaamiseen erikoistunutta pahisnarttua. B-leffalegenda Shelley Winters on hänkin omassa roolissaan juustoisen ilmiömäinen. Sarahin voima saakin minulta noista mainituista syistä kaksi tähteä sen yhden sijasta. Mukana mainittujen näyttelijöiden lisäksi myös Airplane elokuvista tuttu Robert Hays sekä Miami Vicessä ja ekassa Rambossa esiintynyt Michael Talbott. 

In Memoriam

D.C. Fontana
1939 - 2019

Traileri: Black Widow (2020)

lauantai 30. marraskuuta 2019

A Holiday Reunion - Xfinity 2019

Indio (1989)

Kuvaus: Eversti Whitaker (Brian Dennehy) on mies, joka on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen tavoitteensa. Keinoja kaihtamatta ja niitä millään muotoa säästämättä. Eteensä asettuvat hän raivaa tylysti tieltään, sillä mikään tai kukaan ei saa olla tiellään, kun hän pyrkii päämääräänsä. Tällä kertaa Whitakerin tehtävänä on rakentaa Amazonin viidakon keskelle moottoritie, sillä sellaista siellä ei vielä ole. Eversti ryhmineen tuhoaakin touhuillessaan suruttua tuhansia vuosia vanhaa sademetsää saadakseen tien valmiiksi ennen sadekautta, jonka on määrä alkaa neljän viikon kululttua. Kiirettä pitää siis, eikä aikaa ole pahemmin hukattavaksi.

Daniel Morrel (Francesco Quinn) on puolestaan "Indio", puoliverinen, syntynyt soturiksi, koulutettu tappamaan. Kotiinsa lomailemaan saapuessaan Morrel löytää suureksi surukseen kotikylänsä tuhkaksi palaneet rauniot. Whitakerin ja miestensä tekosia. Rajuilma puhkeaa neljä viikkoa ennustettua aiemmin - "Indio" on päättänyt kostaa...

Tuomio: Keskivertoinen Rambo-klooni, jonka parissa kyllä viihtyy hyvinkin sen yhden katselukerran, mutta ei välttämättä sen enempää. Brian Dennehy, joka kiusasi ansiokkaasti Stallonea ensimmäisessä Rambossa, tekee nyt saman tempun Anthony Quinnin pojalle, Francescolle, vaikkei ihan yhtä häijyksi ehkä tätä kohtaan heittäydykkään. Sankarishahmoa esittävä Quinn suoriutuu sankaroinnistaan puolestaan kohtuu hyvin, mutta varsin helposti unohdettavasti. Nyrkkeilylegenda Marvelous Marvin Hagler piipahtaa hänkin leffassa hetkellisesti, osoittaen ohessa sen, ettei hänestä kyllä näyttelijäksi ollut tuolloin sitten niin alkuunkaan. 

Jatkoille päästiin muutamaa vuotta myöhemmin, eli 1991 ilmestyneen Indio 2 - The Revoltin hahmossa. Sitä pätkää en toistaiseksi omista, joten sen arosteleminenkin jää siten näillä näkymin kirjoittelematta. Eka Indio saapi puolestaan meikältä arvokseen kokonaista kaksi tähtykäistä. Enempi olisi liikaa, vähemmän ollessa taasen liian vähän.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Lokakuu kuuluu kauhulle: The Howling (1981)

Kuvaus: Enkelten kaupungin pimeillä kaduilla ja kujilla on jo hyvän tovin liikuksinut naisia hengiltä ottava sarjamurhaaja. Mainittu tappaja, Eddie Quist (Robert Picardo) nimeltään, on myös suorittamiensa veritöidensä ohella jonkinasteinen uutifriikki, fanittaen ylikaiken kuvaakin kaunimpaa televisiotoimittaja Karen Whitea (Dee Wallace). Tapaamisestakin sovitaan ja yönä eräänä Karen lähtee vahvasti virkavallan toimesta mikitettynä kaupungin katuja mittailemaan, saapuen ennen pitkää ennakkoon tarkoin valitulle puhelinkopille, jonka sisuksissa olevaan luuriin Eddie hetikohta jo soittaakin. Quist ohjeistaa Karenia jatkamaan puhelun päätyttyä matkaansa lähistöllä sijaitsevalle  pornopuljulle, joka lehtien, lelujen ja vaatetuksen lisäksi tarjoaa asiakkailleen myös mahdollisuuden katsella privaatisti vahvasti pornograaffisia leffoja. Yksitysnäytös hydrauliikkaleffan parissa päättyy kummankin osapuolen kannalta äärimmäisen epäonnekkaasti. Karen menettää Eddien väkivaltaisen lähentelyn vuoksi muistinsa. Eddie taasen menettää henkensä samaisen lähentelyn ja herkän liipasinsormen omaavan korttelikytän toimesta.

Kaiken tapahtuneen jälkeen Karen on täysin kykenemätön jatkamaan töitään, joten parantuakseen hän kääntyy pollatohtori George Waggnerin (Patrick Macnee) puoleen, joka määrääkin toimittajallemme hermolomaa ylläpitämässään parantolassa kaukana kaikesta kaupungin hälinästä ja hulinasta. Yksin Karen ei matkaan kuitenkaan lähde, vaan ottaa reissulle kumppanikseen kumppaninsa "Bill" Neillin (Christopher Stone), jota niin kovin rakastaa. Parantolan sijainti metsikön keskellä puolestaan suorastaan tihkuu idyllistä luonnon rauhaa, ollen siten mitä mainioin lokaatio kaikensorttiseen parantumiseen. Harmi vain, että muut parantolassa olevat potilaat kantavat sisällään karmaisevaa salaisuutta, joka paljastuesssaan saa karvat kenen tahansa selässä nousemaan pystyyn. Kirjaimellisesti...

Tuomio: Gary Brandnerin samaa nimeä kantavaan opukseen pohjaava ihmissusihukkapätkä, joka edelleenkin kuuluu lajinsa parhaimmistoon, vaikkakin ajan hammas on ehtinyt vuosikymmenten vieriessä syömään siitä parhaimman terän. Danten ohjaus on paikoin taidokasta ja tunnelmaa hyvin luovaa, hetkittäin jopa selkäpiitä karmivaakin. Rob Bottinin taidokkaasti luomat praktikaaliefektit pelaavat nekin edelleen mainiosti. Muodonmuutokset ihmisestä sudeksi ovat tasokkaita ja näyttäviä, lyöden kevyesti laudalta nykyiset tietokoneella tehdyt vastaavat. Pino Donaggion säveltämästä musasta on siitäkin pakko antaa plussaa, sillä omalta osaltaan se lisää elokuvan tunnelmallisuutta varsin mainiosti. 

Jotakin miinusta. Noh, siellä on kesken leffan käytetty animaatiota erään muodonmuutoksen yhteydessä, mistä en ole koskaan oikein pitänyt. En silloin, kun ensikertaa tämän pätkän kakarana näin FilmNetiltä, enkä liioin nytkään uudestaan juuri katselleena. Mainittu kohtaa saa minut joka kerta tajuamaan, että katson elokuvaa, eikä se ole ollenkaan hyvä juttu se. Toinen minus tulee lopussa nähtävästä metamorfoosista, josta siitäkään en ole edellä mainitun tavoin koskaan pitänyt. Ruudussa nähtävä ihmissusi kun ei minusta muistuta ulkonäöltään hukkaa sitten niin yhtään. Vesikauhuista Pomeraniania ehkä, mutta ei ihmissutta mitenkään. Jos minulla olisi valta muuttaa jotaikin juttuja tästä leffasta, niin nuo kaksi ehdottomasti ainakin. Antamani tähtimäärä onkin ainakin osittain, ellei sitten kokonaankin, noiden syiden vuoksi kolme neljän sijasta. Saattaa kuulostaa hölmöltä, varmasti ollenkin sitä, mutta hitot minä siitä. Minun arvosteluni ja silleen nääs. Jatkoille päästiin vuonna 1985 Howling II: Your Sister is a Werewolf aka Stirba - Werewolf Bitch:n muodossa. Se leffa, kuten muut jatkot sen jälkeen, ovat kaikki omanlaisiaan tapauksia, enkä ole aivan varma haluanko ottaa niitä täällä missään vaiheessa sen isommin puheeksi. Ihan vaan oman mielenterveyteni takia. 

torstai 17. lokakuuta 2019

Lokakuu kuuluu kauhulle: Candyman (1992)


"Be my victim" 
                       - Candyman

Kuvaus: Chicagossa opiskeleva Helen Lyle (Virginia Madsen) antaa väitöskirjaansa varten kertoa itselleen selkäpiitä karmaisevan kaupunkitarinan Candymanista (Tony Todd), koukkukätisestä murhamiehestä, jonka kuka tahansa voi kutsua paikalle toistamalla nimensä viisi kertaa peräkkäin peilin edessä seisten. Tolkun naisena Helen pitää kuulemaansa täytenä taruna, suhtautuen koko juttuun lähinnä huvittuneen epäuskoisena. 

Eräänä iltana Helen päättää ystävättärensä Bernadetten (Kasi Lemmons) kanssa hengaillessaan kokeilla, onko Candymanin legendassa mitään perää, toistaen tämän nimen vessan peilin edessä sen tarvittavat viisi peräjälkeistä kertaa. Mitään ei tunnu tapahtuvan, mutta se on silkkaa harhaa ja tyyntä myrskyn edellä. Pian koko kaupunkia nimittäin ravisuttaa veristen surmien sarja, eikä Helenille jää lopulta muuta vaihtoehtoa kuin myöntää karvaasti, ettei Candymanin hurmeen kyllästämä faabeli olekaan tuulesta temmattu, vaan valitettavan totisinta totta...

Tuomio: Candyman on brittiläisen kauhukirjalijan Clive Barkerin The Forbidden nimiseen lyhyt tarinaan pohjautuva ysärikauhu, jota en ole koskaan lukenut, mutta omistan kuitenkin opuksen, josta se löytyy. Leffan olen kuitenkin nähnyt useampaankin kertaan. ja siitäkin huolimatta pidän siitä edelleenkin paljolti, vaikken ehkä enää niin paljolti kuin ensi kertaa sen katsottuani. 

Visuaalisesti sekä äänimaailmallisesti Bernard Rosen ohjastama Candyman on upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Näyttävimpänä erinäiset slummialueet, joista suorastaan huokuu synkeähkö pahaenteisyys ja surumielisyys. Philip Glassin taustalla soiva piano- ja kuoromusa puolestaan luo mukavasti sopivan creepyä ja vähän vinksahtanuttakin fiilinkiä, täydentäen siten omalta osaltaan katsomiskokemusta loistavasti. Vaikka Candymanin voi helposti luokitella tarinansa puolesta slasheriksi, eroaa se kanssakumppaneistaan siten, että se ei keskity pelkästään verellä ja suolenpätkillä mässäilyyn, vaan se antaa ohessa katsojalleen myöskin ajattelemisen aihetta. Pelottavakin se osaa olla. Lähinnä Tony Toddin toimesta, joka kähisee lihakoukkuineen nimiroolissa sen verran selkäpiitä karmivasti, että iskee suorituksellaan itsensä helposti samaan joukkioon Freddy Kruegerin, Jason Voorheesin ja/tai Michael Myersin kera. Kaikkiaan hyvä pätkä edelleenkin, joskin pienoisen inflaation kärsineenä. Kolme tähteä siltikin, joten ei ollenkaan hassummin. Jatkoille päästiin vuonna 1995 Candyman: Farewell to the Flesh:n sekä vuonna 1999 ilmestyneen Candyman: Day of the Dead:n muodoissa. Niistä sitten lisää joskus toiste.

lauantai 12. lokakuuta 2019

In Memoriam

Robert Forster
1941 - 2019

Lokakuu kuuluu kauhulle: The Dead and The Damned (2011) aka Cowboys & Zombies aka Django vs Zombies

Kuvaus: Villiäkin villimpi länsi. Eletään suuren kultarynnäkön aikaa. Palkkionmetsästäjän tointa työkseen harjoittava Mortimer (David A. Lockhart) saa tehtäväkseen etsiä käsiinsä Brother Wolf (Rick Mora) nimisen alkuperäisasukkaan, sillä tämä on ollut tuhma, ja mennyt eräiden tietojen mukaan raiskaamaan vastakkaista sukupuolta edustavan naisihmisen. Saadakseen Brother Wolfin satimeen Mortimer värvää avukseen maksua vastaan miesten kanssa makaavan Rhiannonin (Camille Montgomery), käyttääkseen tätä syöttinä operaatiossaan. Ovelahkon katalaa, vai mitä?

Samaan aikaan Jamestownin liepeillä lävähtää avaruudesta tonttiin kosmisen oloinen meteoritti, joka päätyy erään ohi kulkeneen prospektorin muassa muiden kyläläisten luo yhteisesti ihmeteltäväksi. Niin kovin he tuota ulkomaailman murikkaa tutkivat, että onnistuvat suureksi epäonnekseen hajoittamaan sen. Suureksi epäonnekseen siksi, että pulterin sisältä vapautuu ihmisten ilmoille väriltään vihertäviä hiukkasia, jotka etsivät itselleen uuden isännän juurikin heidän maallisista tomumajoistaan, kammottavin seurauksin. Kyläläiset muuntuvat yksitellen ihmislihaa lounaakseen halajaviksi zombeiksi, joiden pysäyttämiseksi Mortimerin, Rhiannonin ja Veli Suden on lyöttäydyttävä yksiin, halusivat he sitä sitten tahi ei.

Tuomio: Pienellä budjetilla (30,000 dollaria) kokoon kyhätty amatöörituotanto, joka yhyttää yksiin kaksi toisistaan normaalisti mittavaa etäisyyttä pitävää elokuvallista lajityyppiä, lopputulemanaan helposti unohduksiin painuvaa gorehöttömöttöä, jolle kaksi tähteä (kun en yhtä ja puolta voi antaa) on enemmän kuin sopiva määrä. Teemoiltaan astetta erilaisimille jatkoille päästiin vuonna 2014 The Dead and The Damned 2:sen ja vuonna 2018 The Dead and The Damned 3: Ravaged:in muodossa.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Lokakuu kuuluu kauhulle: Lighthouse (1999) aka Dead of Night

Kuvaus: On synkkä ja myrkyisä yö. Syrjäistä vankilaa kohti seilaava vankilaiva Hyperion joutuu tahtomattaan ja pyytämättä mainitun myräkän keskelle, sillä seurauksella, että paatti pamahtaa karille, upoten sitten meren syvyyksiin. Vangeista ja vahdeista koostuva sekalainen selviytyjien sakki taistelee tiensä läheisen Gehenna Rocksin rantaan, jonka kivikkoista maastoa vartioi ylhäisessä yksinäisyydessään pönöttävä majakka. Kauhukseen saarelle tuoreeltaan saapuneet saavat pian huomata, etteivät ole ensimmäiset sinne astuneet. Leo Rook (Christopher Adamson), Euroopan pelätyin murhamies nimittän on jo siellä ja sehän ei ole alkuunkaan hyvä juttu se. Tämä kun tahtoo niin kovin ottaa hengiltä muut onnettomuudesta selvinneet. Taistelu elämästä ja kuolemasta on valmis alkamaan...

Tuomio: Keskivertoa hitosti kehnompi brittislasheri, joka sisältönsä puolesta ei tarjoa katsojilleen oikeastaan mitään sellaista, mitä he eivät olisi jo aiemmin nähneet. Paljolti paremmin tehtynä ja toteutettuna vieläpä. Niin ja pelottavampanakin, sillä sitä Lighthouse ei todellakaan ole, saati edes milläänmuotoa jännittävä. Enemmänkin tylsä ja unettava. Varsinainen epäkauhuilu siis ja todiste siitä, ettei ne Brititkään aina onnistu luomaan laatua. Ei edes joka kerta.