perjantai 29. huhtikuuta 2016
Evil Ed (1995)
Aluksi kaikki tuntuu sujuvan hyvin, mutta iltana eräänä Edward huomaa kauhukseen, että kaikki ole enää ihan kohdallaan. Väkivaltaisen, verellä ja suolenpätkillä, että myöskin irtojäsenillä ryyditetyn materiaalin läpikäyminen saa säyseän kulttuuriukkelin mielen järkkymään, sillä seurauksella, että kammottavat näyt ja jääkaapissa mesoava riiviö ryhtyvät piinaamaan miestä oikein olan takaa. Asian laitaa kärjistää entisestään vielä sekin. että pomonsa Campbell lähettää jatkuvalla syötöllä uutta matskua läpikäytäväksi. Eikä aikakaan, kun sisäinen Jack Torrance saa Edwardista vallan, tehden ennen niin rauhallisesta heppulista murhanhimoisen hihhulin, joka tappaa säälittä eteensä ilmestyvät ihmiset niin talossa kuin puutarhassakin.... one-linereita sukkelasti sutkautellen.
Tuomio: Ruåtsalainen veripalttuhohottelu, joka yhtäältä parodio onnistuneesti 80-luvulla liukuhihnatuotanolla valmistettuja slasher-pätkiä, ja kahtaalta satirisoi siinä ohessa rakkaan länsinaapurimme leffan tekoaikoihin jyllännyttä videosensuuria, josta meillä suomalaisillakin on omat karvaat kokemuksemme.
Näyttelemistyöskentely on tarkoituksellisen kehnoa, ja niin ovat myös esiintyjen ulos suoltamat vuorosanatkin, päähenkilön sivaltamia one-linereita myöden. Erikoisefektit pelavaat puolestaan vallan mainiosti, praktikaaleja kun ovat, eikä mitään kompuutterilla synteettisesti tuotettuja tuherruksia. Verta, suolenpätkiä ja irtojäseniä piisaa ihan kiitettävästi, ja väliin meno onkin yhtä hulvatonta kuin vaikkapa Peter Jackson Bad Tastessa tai sen jälkeen ilmestyneessa Braindeadissa, joka myös Dead Alive nimellä tunnetaan. Genren ystäville leffa tarjoaakin goren suhteen monta herkullista hetkeä, karkoittaen siinä ohessa ne, jotka moisesta menosta eivät pidä kauaksi kukkuloille möllöttämään. Kokonaisuutta ajatellen Evil Ed on totaalisen pöljä pätkä, josta eniten irti saavat lajityypin vannoutuneet ystävät, muiden jäädessä etsimään vuokraamon hyllyltä jotakin heidän makunystyröilleen sopivampaa katsottavaa.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2016
tiistai 26. huhtikuuta 2016
Riddle me this...
Vähän aivojumppaa tähän väliin....
sunnuntai 24. huhtikuuta 2016
When Finding $5 Million Becomes a Dangerous Game of Hide and Seek!
Muutama VHS-bongaus tähän väliin...
Yhtäkään en noista muista aiemmin nähneeni, joten en osaa sanoa kuinka tasokkaista teoksista on kyse. Sen kuitenkin havaitsin, että aika moni noista on televisiolle alunperin tehtyjä tuotoksia, joten tiedänpähän ainakin nyt miten niiden katsomiseen asennoidun, kun niitä jossakin vaiheessa ryhdyn läpi kyttäämään.
perjantai 22. huhtikuuta 2016
Violated (1986) aka The Ladies Club
Kuvaus: Kukkasten ostoreissulta kotiinsa palaileva konstaapeli Joan Taylor (Karen Austin) joutuu kolmen murtovarkautta kämppäänsä harrastelevan ilkimyksen yllättämäksi, sillä seurauksella, että kyseiset ketaleet makaavat hänet väkisin julmasti. Toivuttuaan tapahtuneesta Joan palaa takaisin töihin, vannoen kautta kiven ja kannon nappaavansa persoonaansa luvatta kajonneet sikanaudat silläkin uhalla, että se jäisi viimeiseksi teokseen.
Jonkin aikaa myöhemmin virkavalta nappaa pitkällä kädellään Joanin raiskaajat, jutun mennessä sen jälkeen oikeuteen. Kolmikon asianajaja onnistuu kääntämään koko keissin päälaelleen, saaden Joanin näyttämään tämän tarinan pahikselta, ja valamiehistön uskomaan asian olevan niin. Kolmen kopla vapautuu ja palaa takaisin kaupungin kaduille uusia rötöksiä suunniteleman ja suorittelemaan. Pahoin pettynyt Joan ei kuitenkaan anna periksi, vaan kerää ympärilleen joukon raiskauksen kohteeksi joutuneita naisia, jotka yksissä tuumin päättävät puhdistaa kaupunkinsa kadut raiskaajista kirurgisen kastraation avulla. Eräs naisista - Constance (Christine Belford) nimeltään - kun sattuu sopivasti olemaan lääkäri ammatiltaan. Aluksi kaikki tuntuu sujuvan varsin mallikkaasti, mutta sitten naisten keskinäiset ongelmat ja lähipiirissään tapahtuvat kuolemantapaukset vaarantavat koko operaation siinä määrin, että Joanin on pakko harkita ryhmässä toimimistaan uudemman kerran...
Tuomio: Tylsähkön puoleinen ja ripeähkön toiminnan puutteesta kärsivä vigilante-pätkä, jonka katsomatta jättäminen ei millään muotoa ole synti, eikä liioin häpeäkään. Kansitaiteesta ropisee plussaa. Harmi vain, ettei itse leffa ollut kovinkaan paljon sen kaltainen.
torstai 21. huhtikuuta 2016
keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
tiistai 19. huhtikuuta 2016
Päivän vinyylibongaus: Don Johnson - Heartbeat
Kirpparilta lähti kahdella egellä matkaan. Vinyylilevyjen kokonaismäärä nousi samalla kolmesta neljään. Ne kolme muuta muuten ovat Miami Vice aiheisia levyjä, joten siinä suhteessa tämä tänään hommaamani sopeutuu siihen joukkioon vallan mainiosti...
Ollapa vielä soitin, jolla soitella niitä levyjä...
maanantai 18. huhtikuuta 2016
Demonoid: Messenger of Death (1981) aka Macabra: La Mano del Diablo
Kuvaus: Jennifer Baines (Samantha Eggar) saapuu Meksikoon tavatakseen siellä miehensä Markin (Roy Jenson), joka yrittää avata hylätyksi jätetyn kaivoksen omaa liiketoimintaansa silmällä pitäen. Paikalliset kaivosmiehet eivät suostu kirvelläkään astumaan sisään kaivokseen, sillä he pitävät paikkaa paholaisen kiroamana. Markin ja Jenniferin ei autaa muu, kuin mennä itse vierailemaan kaivostunnellissa, todistaakseen siten, että puheet kirouksesta ovat täyttä roskaa, ja että louhiminen siellä on siten täysin turvallista puuhastelua.
Aikansa kaivoksen uumenissa haahuiltuaan pariskunta löytää eriskummallisen oloisen ja näköisen irtokäden, jolla on paha tapa riivata kosketuksissa kanssaan olevien ihmisten vasen vastaava, saaden heidät suorittamaan mitä pirullisimpia toimenpiteitä lajitovereilleen. Ainoa keino päästä kirouksesta eroon on loppaista käsi ranteen kohdalta Ash Williamsin tavoin moottorisahalla (muutkin saatavilla olevat teräaseet pätevät) irtipoikkikatki...
"Who's laughing now!"
Katkaistu käsi tulisi tämän jälkeen tuhota (vaikkapa tulella) välittömästi, koska muutoin tämä peiliuniversumin Thing T. Thing karkaa maailmalle uutta vasuria hallittavakseen etsimään. Mutta sitä ennen Jenniferin mies Mark altistuu omaa hölmöyttään 300-vuotta vanhan käpälän vaikutuksen alaiseksi, ja hänestä tulee aivan älyttömän hirveän kamalan paha mies. Niin paha, että hän pakottaa kirousta pelkäävät kaivosmiehet sisälle kaivokseen, räjäyttäen koko roskan taivaan tuuliin heti perään. Ja sitten eikun Las Vegasiin kasinolle noppaa heittämään, koska niin kaikki kaivoksia kaivosmiehineen tuusan nuuskaksi räjäyttelevät ilkimykset tekevät.
Peliluolasta poistuttuaan Mark joutuu parkkipaikalla vastoin tahtoaan kahden kumpaakin sukupuolta edustavan rötöstelijän kaappaamaksi. Konnien kannalta katsottuna tilanne kääntyy kuitenkin varsin nopeasti päälaelleen, sillä demonin verta vasemmassa tassussaan omaava Mark pistää kumpaisenkin kylmäksi alta aikayksikön. Ihmishenkien vienti saa Markin potemaan morkkista ja haluamaan eroon kirotusta raajastaan. Hän yrittää leikata sen pois, mutta käsi pistää hanttiin sytyttämällä Markin tuleen, polttaen tämän lopulta hengiltä kuoliaaksi.
Markin pahoin kärvähtänyt ruumis kuskataan Los Angelesiin hautajaisia varten. Maahanpanijaisista ei tule kuitenkaan mitään, sillä riivattu räpylä herättää Markin takaisin henkiin, ja miekkonen karkaakin säntäilemään jonnekin yön pimeyteen. Kädestäkin Mark yrittää päästä jälleen eroon, onnistuen viimein irroittamaan kehvelin muusta ruumistaan auton ovea apunaan hyödyntäen. Irti leikattu kätönen ei jää kuitenkaan toimettomaksi, etsien heti kättelyssä uuden uhrin tihutöidensä suorittamiseen. Samaan aikaan toisaalla Jennifer yhdistää voimansa pappismies Cunninghamin (Stuart Whitman) kera, pysäyttääkseen ripeästi etenevän ja isosti harmia aiheuttavan kirouksen lopullisesti.
Tuomio: Ennen varsinaisen tuomion julistamista on lienee syytä laskea liikkeelle varoituksen sana, jos kohta toinenkin. Mikäli olet vasenkätinen, niin tämä leffa ei ole alkuunkaan sinua varten, ja onkin suositeltavaa, että etsit itsellesi jotakin muuta katsottavaa. Jotakin sellaista, jossa vasureita kohdellaan tasavertaisina muiden ihmisten kera, eikä kaiken pahan alkuna ja juurena kuten tässä elokuvassa hyvin pitkälti tehdään. Turhaa vain mielesi siis pahoitat, mikäli Demonoidin menet katsomaan, sillä ihminen se olet sinäkin. Ihminen, jolla on tunteet. Ihminen, joka vuotaa yhtälailla verta, kun joku sinua neulalla pistää. Ihminen, joka.... aahh fuck it.... jaksa jatkaa tätä pälinää tämän enempää, joten eikun tuomiota kehiin, niin päästään tästäkin arvostelusta suosiolla eroon. Antamani tähtimäärän näette tuosta alta, eli siitä käy varmasti aikailailla selväksi millaisesta tuotoksesta Demonoidin kohdalla on kyse. 'nuff said. :D
Elokuvana: Pölhöviihteenä:
lauantai 16. huhtikuuta 2016
perjantai 15. huhtikuuta 2016
The Persuaders - London Conspiracy (1974)
Kuvaus: Lordi Brett Sinclair (Roger Moore) saa postin mukana laskun erään maaseudulla sijaitsevan talonsa remontista, jota ei kuolemakseenkaan muista siihen teetättäneensä. Asia häiritsee Sinclairia siinä määrin, että hän päättää uteliaisuuttaan lähteä paikan päälle katsastamaan mistä ihmeestä oikein onkaan kyse. Mukaansa Sinclair nappaa ystävänsä ja työtoverinsa Danny Wilden (Tony Curtis), ja pian talolle saavuttuaan käy ilmi, että peijakas sentään sitähän asuttaa upo outo poppoo, jonka siellä oleilu on lain vastaista ja samalla äärimmäisen epäilyttävää.
Tapausta pidemmälti selvittäessään käy ilmi, että talossa oleva ryhmittymä etsii kuumeisesti taitavahkoa näyttelijää, joka ottaisi lordi Sinclairin roolin esittääkseen, ja koska kukaan muu ei osaa esittää arvon lordia paremmin, kuin hän itse, niin tekoviikset naamallaan Sinclair tarjoaa luonnollisesti itseään tarjolla olevaan osaan. Joukkion headhonchona toimiva Sir John Hassocks (Andrew Keir) vakuuttuu Sinclairin kyvyistä esittää itseään, ja saa roolin näin ollessa esittääkseen. Ilman tekoviiksiä tosin. Wildekaan ei jää täysin toimettomaksi, sillä hän ujuttautuu rakennukseen sisään Budapestistä kotoisin olevan hovimestarin valeasussa.
Hassocks paljastaa Sinclairille jutun juonen, eli ulkoministeriön asiallahan tässä hänen mukaansa ollaan, ja että lordi itse henkilökohtaisesti olisi luovuttanut kartanonsa heidän käyttöönsä. Lordi oli ohessa lupautunut myös toimimaan piakkoin paikkansa ottavan tapahtuman isäntänä, johon tulisi ottamaan osaa Afrikassa sijaitsevan Zandan pikkuvaltion johtomiekkonen Richard Congoto (Cy Grant), jonka kanssa oli tarkoitus käydä tärkeitä neuvotteluja asiasta jos kohta toisestakin. Mutta sitten jostakin selittämättömästä syystä lordi oli ryhtynyt yhtäkkiä möksöttämään, kieltäytyen jyrkästi toimimasta tapahtuman houstina. Hassocksin mukaan lordi on tullut kuuluisaksi näistä äkillisistä murjotuskohtauksistaan, ja kun mies sille päälle sattuu, niin hänen päätään ei käännä mikään mahti maailmassa. Jotta tuleva kokoustaminen saataisiin onnistumaan, on jonkun muun esiinnyttävä siis lordi Sinclairina, ja siksi rooli laitettiin yleiseen hakuun.
Kaikki tuo yllämainittu on kuitenkin täyttä bullshittiä, sillä oikeasti Hassocks joukkioineen halajaa itselleen Zandan runsasta mineraalivarantoa omaan hallintaansa, ja aikovat kiristää paikalle saapuvaa Congotoa luovuttamaan ne itselleen. Brettin ja Dannyn tehtäväksi jää tehdä Hassocksin katala suunnitelma tyhjäksi, ottaa talo takaisin haltuunsa sekä selvitä koko hässäkästä ehjin nahoin hengissä maaliin.
Myöhemmin Danny hankkii itselleen pahasti rappeutumaan päässeen mökkipahasen, jonka hän aikoo omin käsin korjata takaisin asumiskelpoiseen kuntoon. Brett on Dannyn aikeista sitä kuuluisaa toista mieltä, kehottaen toveriaan jättämään remonttihommelit ammattilaisten hoidettavaksi. Danny vähät välittää arvon lordin kehoituksesta, ryhtyen hommiin lapsekasta intoa puhkuen. Matkaan tulee kuitenkin pian yllättäviä mutkia asetta heiluttelevan lintubongarin, mökkirahjusta itselleen itsepintaisesti halajavan naapurin, ja pihan kaivosta löytyvän kuolleen ruumiin hahmoissa. Niin ja löytyypä alueelta kaiken kukkuraksi todisteita mustan magian harjoittamisestakin. On lienee sanomattakin selvää, että Danny ja Brett ovat onnistuneet jälleen kerran sotkeutumaan tavallista suuremman mysteerin arvaamattomiin pyörteisiin...
Tuomio: 70-luvun kulttitöllösarjan Veijaireita ja pyhimyksiä kahdesta, toisistaan täysin riippumattomista jaksoista (Greensleeves ja A Home of One's Own) kömpelöhkösti elokuvan mittaiseksi tuotokseksi Amerikan markkinoita silmällä pitäen kokoon kursittu kokonaisuus, jolla ITC yritti paikkailla tappioitaan rapakontakaisilla markkinoilla. Sarja kun ei menestynyt Jenkkilässä alunperin alkuunkaan niin hyvin, kuin sen toivottiin siellä tekevän, ja kourallinen jaksoista jäikin siten kokonaan siellä esittämäti. Näitä elokuvan mittaisia tuotoksia tehtiin yhteensä nelisen kipaletta, ja tämä arvosteluni alla oleva on yksi niistä, muiden kulkiessa nimikkeiden Mission: Monte Carlo (Powerswitch ja The Gold Napoleon), Sporting Chance (Someone Waiting ja Anyone Can Play) sekä The Switch (The Ozerov Inheritance ja Angie, Angie...) alla. Niistä lisää sitten, kun saa ne jossakin kohtaa katsotuksi.
London Conspiracy toimii parhaiten ensimmäisen, eli Greensleeves puoliskon osalta, sillä mainittua jaksoa pidetään yleisestikin sarjan parhaimpana. Mooren ja Curtisin suoritukset ovat kauttaaltaan tasokkaita, levottoman läpän lentäessä kumpaisenkin suusta nauruhermoja kutkuttavasti. Puheet siitä, että miehet eivät tulleet kuvausten aikana toimeen keskenään vaikuttavat tätä katsellessa enimmäkseen tuulesta temmatuilta höpinöiltä. Toisaalta Moore on itse todennut, että jos heitä jokin asia tuolloin yhdisti, niin se oli samankaltainen huumorintaju, ja sen kyllä hyvin huomaa Greensleevesia tutkaillessa. Hurtin huumorin lisäksi toimintaakin piisaa ihan mukavasti, Curtisin esitellessä vuosien varrella hiomiaan miekkailutaitojaan, tehden samalla hyväntahtoista pilaa itsestään, Mooren keskittyessä puolestaan lyömään konnanketaleita nyrkillä pyhimysmäisesti leukaan.
Jatkeeksi ympätty A Home of One's Own on laadultaan hyvä tavaraa sekin, vaikka tuntuukin mainion Greensleevesin jälkimainingeissa pienoiselta pettymykseltä. Omana itsenäisenä jaksonaan se toimiikin astetta paremmin, ja sellaisena suosittelenkin sen yleisesti muutoinkin katsomaan. Moore ja Curtis pelaavat jälleen kerran hyvin yhteen, meiningin silti jäädessä vaisummaksi, kuin tätä edeltäneessä stoorissa. Kokonaisuutta ajatellen London Conspiracy on kuitenkin vikoinensa kaikkinensa mukavan kevyttä toimintaviihdettä, jonka parissa viihtyy jo pelkästään pääosakaksikon loistavan kemian ja komediallisten suoritusten vuoksi. Niin ja onhan se John Barryn teemabiisikin varsin loistokasta kuunneltavaa, vaikkakin kieltämättä antaa sarjasta hieman erilaisen kuvan kuin se oikeasti on.
torstai 14. huhtikuuta 2016
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
maanantai 11. huhtikuuta 2016
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
Chrome and Hot Leather (1971)
Kuvaus: Yhdysvaltain armeijaa edustava kersantti Mitch (Tony Young) kouluttaa alaisiaan Vietnamissa täyttä häkää riehuvaa sotaa varten, ollen tehtävässään varsin pätevähkön puoleinen heppuli. Iltalomilla baarissa ollessaan mies saa kuulla eräältä aseveljeltään, että Kathy (Cheryl Ladd), pitkäaikainen naisystävänsä ja kihlattunsa, on menehtynyt vakavan auto-onnettomuuden seurauksena. Mitchin maailma murenee kertalaakista pieniksi palasiksi, suuren surun täyttäessä miehen mielen.
Hautajaisten yhteydessä käy kuitenkin ilmi, ettei kyse ollutkaan pelkästä onnettomuudesta, vaan kylmäverisestä murhasta, jonka tekijäksi paljastuu pahamaineisen T.J:n (William Smith) rautaisella otteella johtama motoristijengi The Wizards, ja sen jäsenistöön kuuluva kuumakalle Casey (Michael Haynes). T.J. on enemmän kuin käärmeissään Caseyn typerästä tekosesta, sillä tapahtuneen vuoksi virkavallan edustajat etsivät heitä alta kiven sekä kannon, siitäkin huolimatta, että sheriffin omien sanojen mukaan miehiä ei riitä kunnolla edes sakkolappujen kirjoittamiseen.
Mitch puolestaan janoaa välitöntä kostoa, tarjoten sheriffille palveluksiaan, saaden hieman yllättäen tältä lain myöntämän luvan tilien tasoittamiseen. Ja vaikka Mitch taitaakin nykyaikaisen sodankäynnin salat varsin mainiosti, niin ei hänkään sentään niin hullu ole, että lähtisi yksin taistelemaan hengenvaarallista liivijengiä vastaan. Avukseen Mitch värvää vanhat army buddynsa (kessuja muuten hekin) Alin (Peter Brown), Jimin (Marvin Gaye) sekä Hankin (Michael Stearns), joilta kaikilta löytyy erinäinen valikoima tehokkaaksi todettuja keinoja kaikenmaailman ketkujen höykyttämiseen. Kuin Ilmestyskirjan ratsumiehet ikään nelikko ratsastaa Kawasakeillaan ilkeän motoristijengin perään, antaakseen koko poppoolle opetuksen, jota he eivät hevillä tulisi unohtamaan.
Tuomio: Semmoista keskivertoista, alultaan verkkaista, mutta loppuaan kohden tahtiaan hieman parantavaa toimintareippailuahan se tämä oli. Raisumpi olisi saanut tosin olla, sillä kuitenkin moottoripyöräjengiläisistä kyse, ja ne kaverit eivät tunnetusti ole mitään kuoripoikia. Astetta rankempaa otetta jäin siis väkisinkin kaipaamaan. Hattua tämän pätkän tekijöille lienee syytä nostaa siitä, että ovat uskaltautuneet tehdä tämän pätkän aikana, jolloin sota Vietnamissa herätti kansan keskuudessa enimmäkseen vain negatiivisia ajatuksia, eikä siellä sotimassa olevia solttuja liiemmin pidetty sankareina, toisin kuin tässä elokuvassa. Se, muistaako kukaan ylipäätään tätä elokuvaa onkin sitten jo ihan toinen juttu.
Roolisuoritukset olivat kautta linjan sellaista peruskauraa rutiinilla höystettynä. Conan-barbaarin isäpappaa kymmenisen vuotta myöhemmin esittävä William Smith erottuu edukseen kovapintaisena jengijohtajana, vaikkei hänkään mihinkään huippusuoritukseen tässä pätkässä missään vaiheessa varsinaisesti äidykkään. Laulajana paremmin tunnetuksi tullut Marvin Gaye sivuosittaa tätä pätkää leffauransa toisessa ja samalla viimeiseksi jääneessä roolissaan Mitchin armeijakaverina. Charlien enkeli Cheryl Ladd puolestaan suorittaa leffadebyyttinsä pseudonyymillä Cherie Moor. Tarkkasilmäiset voivat myös elokuvaa seuratessaan bongailla krediittivapaiksi jääneistä rooleistaan niin Erik Estradan, kuin myös jokin aika takaperin edesmenneen Repo-Jaken, eli Dan Haggertyn. Siinäpä ne tärkeimmät taisivat jo tullakin, joten jäljellä on enää tähtien antaminen. Kromia ja kuumaa nahkaa saapi meitsiltä kokonaiset kaksi starbaketta. Ei enempää, ei liioin vähempää.
lauantai 9. huhtikuuta 2016
Fraternity Vacation (1985)
Kuvaus: Nörttimäinen Wendell Tvedt (Stephen Geoffreys) on täysin toivoton tapaus, mitä tulee vastakkaista sukupuolta edustavien naisihmisten kanssa kanssakäymiseen. Hän on arka, kömpelö ja kaikin puolin muutoinkin nolo tyyppi, jonka kiinnostuksen kohteet löytyvät niin astrologian kuin myös biologian opinnoistaan. Vanhempansa Millard (Max Wright) ja Naomi (Julia Payne) ovatkin edellä mainituista syistä enemmän kuin huolestuneita siitä, kuinka lukutoukkamainen poikansa tulee pärjäämään myöhemässä elämässään, ja päättävät tehdä asian eteen jotakin. Niinpä he lähettävät Wendellin kahden paljolti kokeneemman kaverin, Joen (Cameron Dye) ja Mamman (Tim Robbins) kera Palm Springsin auringon alle viikoksi kokemuksia tyttöjen kanssa huseeraamisesta keräilemään.
Joe ja Mamma tekevät kaikensa valmentaakseen hintelästä ja ujosta Wendellistä oikean naismagneetin, vain havaitakseen, että tällä on meneillään omat originnellit kuvionsa, jotka pitkässä juoksussa tuottavat hänen kannaltaan positiivisenlaista tulosta. Siinä jäävät muskelimanut ja muut machomiehet nopeasti kakkoseksi, kun pehmopoika Wendell astuu remmiin, hevillä siitä irti päästämättä...
Tuomio: Kaikkinensa melkolailla mitäänsanomaton ja naurattamaton nuorisokomedia, josta on hyvin vaikea löytää mitään merkittävää sanottavaa. Näyttelemistyö ei päätä juuri huimaa, mutta eipä kait sen ole tarkoitus sitä millään muotoa tehdäkään. Brad Fiedelin säveltämä syntsamusakin on tasoltaan yllättävän helposti unohdettavaa, eikä siis alkuunkaan yllä sille tasolle, kuin esimerkiksi tämän leffan jälkeen ilmestyneessä Fright Nightissa, josta kirjoittamani arvostelun voipi halutessaan käydä lukemassa täältä.
Kauhun yöstä puheenollen Amanda Bearse on Stephen Geoffreysin ohella mukana menossa tässäkin pätkässä, joten erittäin kaukaa, miljoonan mutkan ja tuhannen kurvin vinkkelistä haetusta esiosasta tässä on sillä tapaa jossain määrin kyse, eikä niin sittenkään. Mainittujen nimien lisäksi leffasta voipi bongailla muitakin tuttuja naamoja aina Matt McCoysta, Kathleen Kinmontin ja Barbara Cramptonin kautta, Sheree J. Wilsoniin ja John Vernoniin. Paljon on siis erinäistä talenttia kehissä mukana tässä, tuotteen ollessa lopulta kokonaisuutena vain ja ainoastaan yhden tähtykäisen arvoinen.
torstai 7. huhtikuuta 2016
Päivän pelibongaus: Rocky Legends
 |
| "Yo Adrian, I did it" |
Pelissä tässä pääsee kokeilemaan, jotta miltä se nyt sitten tuntuisi, jos sattuisi jostain syystä päivänä eräänä löytämään itsensä Rockyn, Apollon, Clubber Langin tai vaikkapa Ivan Dragon housuissa. Edellä mainituilla heeboilla pääsee siis harjoittamaan pugilistista toimintaa, jopa aikaa ennen elokuvasarjan tapahtumia. Saas nähdä millaista menoa se mahtaa olla.
Juuri kotiin saapuneena en ole peliä ehtinyt vielä kokeilemaan, joten en osaa sanoa sen tarkemmin millainen se on. Kerron sitten, kun olen sitä kokeillut, jos muistan ja jaksan. Loppuun tuttuun tapaan pelin traileri teille kaikille ihmeteltäväksi nääs...
tiistai 5. huhtikuuta 2016
sunnuntai 3. huhtikuuta 2016
lauantai 2. huhtikuuta 2016
Dead & Buried (1981)
Tuomio: Kaikin puolin mainiohkon oloinen, tunnelmaltaan väliin ahdistavakin kasarikauhistelu, joka tulkitsee näinä päivinä luihin ja ytimiin asti loppuun kaluttua zombieteemaa omasta sopivan vinksahtaneesta vinkkelistään. Stan Winstonin luomat tehosteet ovat elokuvan valmistumisajan huomioon ottaen tasokkaita, ja näyttelemispuolikin pelaa varsin oivallisesti, vaikka Farentino väliin vetääkin suorituksensa turhankin överiksi. Lopun lovecraftimainen twistikin jaksaa yllättää positiivisesti, mikäli kauhuelokuvan yhteydessä sellaista termiä sopii käyttää. Kauhuleffadiggarit voivat bongailla tästä pätkästä uransa alkutaipaleella vielä tuolloin olleen Robert Englundin, joka nousi muutamaa vuotta myöhemmin koko maailman tietoisuuteen painajaisunissa teinejä vainoavana Freddy Kruegerina.
perjantai 1. huhtikuuta 2016
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)