tiistai 31. lokakuuta 2017
Lokakuu kuuluu kauhulle - Jälkiväristelyt
Lokakuu kuului tänä vuonna kokonaisuudessaan kauhulle. Kymmenen pelotteluun pohjautuvaa pätkää sain katsotuksi ja arvostelluksi, vaikkakin hieman ...noirin heittämään haasteeseen hieman skeptisesti aluksi suhtauduinkin. Tiedä nyt sitten olenko itsestäni ylpeä suoritukseni suhteen, mutta jos jotakin tiedän, niin sen, että pienoisen leffaähkyn tämä putki meikäläisessä onnistui aiheuttamaan. Sielunsyöjän (Devour, 2005) en ole nimittäin katsonut yhtä ainuttakaan leffaa, enkä varsinkaan kauhua. Joten jos joku siellä nyt on ihmetellyt arvostelujen puutetta, niin selitys siihen on tuo juuri mainitsemani. Lähitulevaisuudessa arvosteluja on luvassa lisää, mutta ei ihan heti, sillä toipuminen edellisistä on vielä hieman kesken. Ei silti, olihan tämä ähkyä lukuunottamatta silti mielenkiintoinen kokemus, jonka ainakin näillä näkymin näen toistavani ensi vuonna näihin samoihin aikoihin. Eipä minulla muuta, joten hyytävää Halloweenia toivottelen kaikille vielä sen, mitä sitä tämän päivän osalta jäljellä on...
perjantai 27. lokakuuta 2017
torstai 26. lokakuuta 2017
keskiviikko 25. lokakuuta 2017
tiistai 24. lokakuuta 2017
maanantai 23. lokakuuta 2017
sunnuntai 22. lokakuuta 2017
Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 10: Devour (2005)
Kun sitten Dakota ja Conrad kumpainenkin vielä kokevat väkivaltaisen lopun, ei Jake enää tiedä mitä tehdä. Paitsi syyttää ystäviensä kuolemasta pelaamaansa peliä. Noituutta harrastava Marisol (Shannyn Sossamon) yrittää auttaa Jakea selvittämään syyn väkivaltaisiin näkyihinsä, mutta kun selviää Jaken perheen liittyvän meneillään oleviin tapahtumiin, saa tarina aivan uuden, entistä karmivamman käänteen...
Tuomio: Verkkaisesti etenevä, oudolla tavalla mielenkiintoinen kauhistelupätkä, jonka loppu ampuu hitusen yli, muttei onneksi kuitenkaan niin paljon, että sen vuoksi joutuisin antamaani tähtimäärää yhdellä pudottamaan.Turhana tietona voisin tähän loppuun mainita vaikkapa sen, että Acklesin perheestä Jensenin lisäksi leffassa esiintyy isäpappa Alan Ackles, joka ei niin kovin yllättäen näytteleen poikansa näyttelemän Jake Grayn isää.
lauantai 21. lokakuuta 2017
perjantai 20. lokakuuta 2017
Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 9: Vampire Circus (1972)
Kuvaus: Pientä serbialaista Stetlin kylää riivaa railakkaan oloinen rutto. Syystä tästä Stetl on asetettu karanteeniin, jottei talossa ja puutarhassa tehokkaasti tappava tauti pääsisi leviämään kulovalkean tavoin yli kukkuloiden ja vähän pidemmällekin. Asukkaat itse elävät päivittäisen paniikin ja kuoleman pelon vallassa, tulevaisuuden näyttäessä päivä päivältä entistä synkeämmältä. Karanteenista huolimatta kylään saapuu päivänä eräänä kiertelevä sirkus, jonka paikalle yllättäen pätkähtäminen aiheuttaa asukeissa hämmennyksen sekaista ihmetystä.
Aluksi, ihmetyksen lisäksi, kyläläiset ovat vieraista innoissaan, ja esittämänsä showkin keventää huolien taakkaa vallan mainiosti. Mutta kaikki tuo on vain silkkaa hämäystä, sillä sirkuksen Stetliin saapumisella on huomattavasti kammottavampi syy. Ja se syy on kosto. Viisitoista vuotta aiemmin Stetlin asukit nimittäin survaisivat ison tammipuisen vaarnan vampyyrikreivi Mitterhausin (Robert Tayman) rintalastan läpi tuhoisin seurauksin. Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin koston hetki on viimein tullut, ja Mitterhausin vampirismiin taipuvainen, sirkusta johtava serkkupoika Emil (Anthony Corlan) omalaatuisine apulaisineen tulisi pitämään huolen siitä, että kostonsa he myös tulisivat saamaan...
Tuomio: Vampire Circus edustaa olemassa olollaan brittiläisen kauhutalon, Hammerin, ehtoopuolen tuotantoa, jossa hurmeen heiton sekä yleisen goreilun lisäksi nähdään myös paljolti paljasta pintaa sukupuoleen sen kummemmin katsomatta. Tarina itsessään on kaikessaan hyvin pitkälti perushuttua, eikä sinänsä tarjoile mitään kovinkaan yllättäviä käänteitä sellaisia kaipaileville. Visuaalinen puoli taasen pelaa tämäkin leffan kohdalla ansiokkaasti katsojan silmää eri tavoin miellyttäen. Näyttelijät hoitavat hekin osansa osaavasti, eikä minulla siten heidän suorituksistaan ole tässä kohdin sen isommin moitteen sanaa tarjolla. Tai noh... onhan siellä toki mukana Darth Vaderin kroppaa jokusen vuoden päästä tästä näyttelevä David Prowse, jolle ymmärrettävistä syistä ei vuorosanoja ole siunaantunut. Mykkyytensä korvatakseen mies tyytyykin pullistelemaan hyvin treenattuja lihaksiaan sirkuksen voimamiehen roolissa camp-henkisyyttä ilmentävään tyyliinsä. Kokonaisuutta ajatellen Vampyyrit iskevät viihdyyttää kaikin puolin onnistuneesti, vaikka sellaiset vakionaamat kuin Christopher Lee tai Peter Cushing siitä tyystin uupuvatkin.
torstai 19. lokakuuta 2017
maanantai 16. lokakuuta 2017
Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 8: The Atticus Institute (2015)
Vuoden 1976 syksyyn saavuttaessa tapahtuu isomman luokan käänne, joka yllättää Westin alaisineen täysin. Instituutille nimittäin saapuu siskonsa Judithin (Rya Kihlsted) alati häiriintyvämmäksi käyvästä käytöksestä huolissan oleva Margaret Winstead (Karen E. Wright), apua Westiltä anoen ja sitä pyytäen. Judithin erikoista käyttäytymistä tarkkaillessaan West havaitsee pian, että nyt on tosi kyseessä, ja että nainen todellakin omaa yliluonnollisia voimia, jotka ilmiselvästikään ole lähtöisin tästä maailmasta. Ohessa ilmenee myös sekin, ettei Judithin voimilla tunnu olevan mitään rajaa, ja niiden kontrolloiminen tieteen keinoin on sula mahdottomuus. Tapaus julistetaan välittömästi kansallista turvallisuutta uhkaavaksi ja kaiken päälle luokitellaan vielä huippusalaiseksikin seuraavien 40-vuoden ajaksi. Nyt arkistot aukeavat ja kammottava totuus Atticus Instituutin tuon aikaisista tapahtumista näkee viimein päivän valon...
Tuomio: Alkuperäisidealtaan mielenkiintoinen, mutta valmiina tuotoksena paikoin tylsäksi ja itseään puolivälin jälkeen toistavaksi heittäytyvä riivausmokumentti, johon on sisällytetty myös ripaus löydetyn materiaalin tapaista meininkiä. Miinusta rapsahtaa kehiin myös siitä, että mukana on liiaksi muista tuotannoista tutuksi tulleita näyttelijöitä, josta syystä uskottavuus kärsii heti kättelyssä damagea. Nokkiinsa leffa ottaa edellä mainitun lisäksi reippaasti yliampuvasta loppuhuipennuksesta, joka vie mennessään sitten sen lopunkin uskottavuuden. Tämän kun pitäisi tekijöiden mielestä antaa katsojalle se vaikutelma, että tositapahtumiahan tässä muistellaan. Kertaalleen tämän jaksaa läpi katsoa, mutta mitään uudelleenkatsomisarvoa tällä ei sen jälkeen ole, joten tähtimääräksi The Atticus Instute saapi minulta alta havaittavissa olevan määrän.
sunnuntai 15. lokakuuta 2017
lauantai 14. lokakuuta 2017
Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 7: Dead Sea (2014)
Kuvaus: Meribiologi palaa takaisin merenrantakotikaupukiinsa ottaakseen selvää, mikä onkaan se, joka tappaa muut vesistössä lilluvat eliöt hengiltä kuoliaaksi. Käy ilmi, että lätäkön pohjassa asustaa ikiaikainen merivesipeto, jonka 30-vuoden välein saatava ihmislihaakin syötäväkseen, tai muutoin tämä lovecraftimäinen jättikärmes olisi isosti käärmeissään. Niinpä olion paikalle ilmaannuttua kyläläiset valitsevat keskuudestaan sopivan uhrin, joka sitten pitäisi helvetin syövereistä maanjäristyksen seurauksena ilmestyneen otuksen tyytyväisenä aina seuraavaan kertaan saakka.
Tuomio: No olipas tämä negatiivisella tavalla vänkä leffa. Kansi nähkääs väittää tässä pätkässä olevan jonkin sortin merihirviön, joka syö veteen syystä tai toisesta päätyneitä ihmisiä lounaakseen, totuuden ollessa kuitenkin täysin toisenlainen. Meille katsojille tätä hirviötä ei nimittäin koskaan näytetä, sillä sellaista ei yksinkertaisesti vain ole. Jotakin mutapohjaista vesistöä saamme väliin katsastella, jossa tämä olematon hirviö muka sitten ui, mutta sekin materiaali on ilmiselvää stock footagea jostakin luontodokusta, jossa on ilmeisesti käsitelty jonkin mutapohjaisen vesistön otuskantaa. Voi veljet, mitä meininkiä!
Asiahan on nyt vaan niin, että jos minä hankin itselleni leffan, jonka kansi mainostaa noinkin isosti siinä olevan vesihirviön, niin piru vie minä haluan sen hirviön itse elokuvassa myös nähdä. Tässä elokuvassa hirviötä ei nähdä, ja se taas johtaa siihen, että mukana olevat näyttelijät päätyvät enimmäkseen puhumaan hirviöstä, jota tässä elokuvassa ei nähdä. Ja se taasen on äärimmäisen tylsää katsottavaa varsinkin, kun näyttelijätkin ovat kehnokon puoleisia ulosanniltaan, ja äänimiksauskin on tottakai luonnollisesti vedetty päin helvettiä. Musiikki soi kovalla, puheäänen jäädessä pahasti sen jalkoihin. Paitsi silloin, kun joku hahmoista huutaa, jolloin joudun säätämään ääneen heti kättelyssä pienemmälle, ettei naapurit tule raivospäissään läpi seinän. Tekstitys olisi kiva, mutta arvatkaas kaksi kertaa löytyykö sellaista tästä julkkarista. No eipä tietenkään. Niinpä jouduin koko leffan ajan suorittamaan ns. volumenappijumppaa, jonka seurauksena minulla on nyt satavarmasti jännetuppitulehdus. Voi veljet, mitä meininkiä!
Tarinan kulkukin on väliin jotakin aivan ihmeellistä. Mukaan on nimittäin ympätty meribiologin lisäksi huumekauppiaita, terroristeja ja spring breakillaan olevia tanopääteineijä, jolla ei itse päätarinan kanssa ole kovinkaan paljon tekemistä. Pelkkää fillerimatskua, jotta tästäkin tekeleestä on saatu puolentoista tunnin mittainen tuskan parahdus. Ei näin. Ei todellakaan näin.
Kaiken tuon lisäksi minua hieman ihmettyttää, miksi tekijät ovat ylipäätään valinneet tehdäkseen merihirviökauhistelun, tietäen varsin hyvin, etteivät taidot ja lompakossa oleva valuutta riitä sellaisen tekoon alkuunkaan. Ehkä olisi kannattanut sijoittaa ne vähäiset roposet vaikkapa komedian tai pienimuotoisen draaman tekoon, ja kokeilla monsterimovieta vasta sitten, kun rahkeet siihen aikuisten oikeasti riittävät. Dead Sea saa meikältä yhden näkemättömäksi jäävän merihirviön, sillä vaikea sille enempää on tässä kohdin mitenkään antaa....
perjantai 13. lokakuuta 2017
torstai 12. lokakuuta 2017
Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 6: Wrecker (2015)
Kuvaus: Leslie McQueen (Andrea Whitburn) turhautuu poikaystävänsä temppuiluun ja päättää lähteä Ford Mustangillaan pienoiselle road tripille keskelle ei mitään. Jotta Leslie ei tuntisi oloaan yksinäiseksi, ottaa hän mukaansa parhaan ystävättärensä Emily Kirkin (Anna Hutchison), joka parkkeeraa takapuolensa pelkääjän paikalle kaljaa siinä istuessaan ohessa kitaten.
Matkaa taittaessaan neitoskaksikko löytää pian itsensä roikkumasta hitaasti, mutta varmasti etenevän, pahalta haisevan hinausauton perälaudassa, vailla edessä ajavan antamaa ohitusmahdollisuutta. Kun sellainen sitten viimein ilmaantuu, käyttää Leslie sen tietenkin välittömästi hyväkseen, kiroten ohessa hinausauton kuskin alimpaan mahdolliseen helkuttiin. Huoltoasemalle pysähtyessään Leslie ja Emily havaitsevat hinausauton pysähtyvän sinne myös. Leslie koittaa kuka onkaan kuskina hinausautossa, mutta onnistuu näkeemään tästä lopulta vain pelkät bootsit. Tankkauksen ja ikkunanpesun jälkeen naiset poistuvat vähin äänin paikalta, hinurin jäädessä toistaiseksi parkkiin huoltamon pihalle.
Hetkeä myöhemmin Leslie sekä Emily saavat kuitenkin kauhukseen huomata, että he ovat onnistuneet suututtamaan hinausauton kuskin edesottamuksillaan, ja että hän on nyt ottanut tien päällä olevat naiset psykoottisen kiusansa kohteeksi, aloittaen kanssaan armottoman kissa ja hiiri leikin, josta vain toinen osapuoli voi selvitä hengissä maaliin...
Tuomio: Sanotaan, että imitaatio on imartelun korkein muoto. Wreckerin kohdalla tuo sanonta pätee vain osittain, hyvä jos edes sitäkään. Mainitun imitaation kohteena tällä arvostelemallani leffalla on tietenkin Steven Spielbergin televisiolle ohjastama Duel (1971), jossa Dennis Weaverin esittämä kauppamatkustaja joutuu tahtomattaan ja pyytämättä sadistisen, mieleltään pahoin järkkyneen tankkiauton ja sitä kuljettavan kuskin hengevaarallisen ajojahdin kohteeksi. Wreckerissä tuo tankkiauto on puolestaan vaihtunut hinausautoksi (ei tuo kannessa näkyvä), ja Dennis Weaver on taasen vaihtanut sukupuolta miehestä naiseksi kertaa kaksi. Esikuvastaan eroava kosmeettinen muutos, joka loppua kohden paljastuu täysin turhaksi.
Entäpä tunnelma puoli sitten? Kauhun kilometreissähän se on jännittävän jännitteinen ja aidosti painostavan ahdistava. Wreckerissä taasen... not so much, sillä vaikka se toisintaakin esikuvastaan suoraan napattuja, jännityksellä kyllästettyjä kohtauksia, niin Spielbergin luomaa fiilinkiä se ei silti onnistu apinoimaan.
Wreckeristä löytyy negativiisen lisäksi positiivistakin, eli kuten Duelissa, niin tässäkin päästään pipin kuljettajan henkilöllisyyttä ei koskaan paljasteta katsojalle. Hyvä niin. Kasvottomaksi jäävä kauhu on paljolti pelottavampaa, kuin kasvoilla varustettu sellainen. Siitä tuo toinen antamani tähtönen. Mikäli kuitenkin haluat nähdä Wreckerin oikein, suosittelen katsomaan Kauhun kilometrit. Se kun hoitaahomman kotiin huomattavasti tasokkaamin Wreckeriin verrattuna.
keskiviikko 11. lokakuuta 2017
tiistai 10. lokakuuta 2017
Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 5: Fiend Without a Face (1958)
Kuvaus: Winthrop, Manitoba. Kanada. Yhdysvaltain lennoston lentotukikohdan lähellä sijaitsevassa kylässä tapahtuu rypäs selittämättömiä kuolemantapauksia. Kyläläiset itse ovat sitä mieltä, että sehän on lentotukikohdasta lähöisin oleva radioaktiivinen säteily, kun niittää asukkaita hengiltä. Ilmavoimia edustava majuri Jeff Cummings (Marshall Thompson) on kuitenkin asian suhteen epäileväinen, käynnistäen omat tutkimuksensa syyllisen löytämikseksi. Keissin edetessä palaset loksahtavat yksi toisensa jälkeen paikalleen, majurin huomatessa suureksi kauhukseen joutuneensa vastakkain kammottavan hirvittävän hirviön kanssa, jolla ei ole kasvoja... dum dum daa...
Tuomio: Atomiajan hirviöhippastelu, joka alun verkkaisuutensa jälkeen iskee isomman pykälän silmään, ollen siten lopulta varsin viihdyttävä, joskin ohessa hieman kömpelöhkön huvittavakin kauhistelu. Aluksi näkymättömyyden suojissa, mutta myöhemmin näkyvinä viattomia uhrejaan vaanivat lonkeroaivot ovat ulkoasultaan lovecraftimaisia, vaikkeivät nyt mitään suuren Cthulhun sukulaisolentoja olekaan, vaan ihan tavallisen, hullun tiedemiehen vikaa omaavan professorin kotikutoisia aivotuksia. Mukiinmenevää, camp-henkistä ja harmittoman hauskaa fiftarisäikkyilyä, jonka parissa sateinen iltapäivä sujuu hyvinkin rattoisissa merkeissä.
maanantai 9. lokakuuta 2017
sunnuntai 8. lokakuuta 2017
Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 4: Bloodsucking Pharaos in Pittsburgh (1991) aka Picking Up the Pieces
Kuvaus: Pittsburghin kaduilla kuljeksii mielipuolinen murhaaja, joka katkoo mukanaan kantamalla moottorisahalla tarkoin valikoimilta uhreiltaan tarkoin valikoituja ruumiinosia, jotka sitten toimenpiteen suoritettuaan kerää matkamuistoina mukaansa. Jälkeensä tappaja jättää hieroglyfein kirjatun viestin viranomaisia silmällä pitäen. Tokihan tuollainen puuhastelu on laitonta myös Pittsburghissa, joten murhaaja olisi hyvä saada kiikkiin ja oikeuden eteen vastaamaan näistä kammottavan makaabereistä veritöistään. Mieluiten heti eikä viidestoista päivä.
Juttua tutkimaan määrätään rikosetsivät Sweeney Birdwell (Jake Dengel) sekä Joe Blocker (Joe Sharkey), joista kumpaisenkin luulisi helposti olevan alansa ehdotonta aatelia, totuuden valitettavasti ollessa toisenlainen. Birdwell on epäpätevyyden kävelevä ilmentymä, persläpi ja jokapaikan kuikelo, kun taas partnerinsa Blocker kärsii erinäisistä mielenterveydellisistä pelkotiloista, ylettömästä hikoilusta ja vatsansa säännöllisen epäsäännöllisestä toiminnasta. Varsinaisia oman elämänsä sankareita siis kumpainenkin. Ei ihme, poliisipäällikkö Ryanilla (Don Brockett) on hermot piukalla näiden kahden tomppelin edesottamuksiin, haluten omakohtaisesti ampua heidät hengiltä kuoliaaksi. Poliisiasemalla muiden poliisien nähden.
Keissin edetessä Birdwell ja Blocker saavat selville, että käynnissä olevat murhat muistuttavat yksityiskohdiltaan kovastikin Las Vegasissa aiemmin tapahtuneita. Eikä aikaakaan, kun Las Vegasista pälähtää paikalle rikosetsivä DeeDee Taylor (Susann Fletcher), jonka isäpappa katosi mystisesti syntien kaupungin hurmeen kyllästämiä hengiltäottoja tutkiessaan. Murhaajan jättämien viestien perusteella tuoreeltaan muodostettu trio suuntaa tiensä kaupungin egyptiläiseen osaan, jossa he saavat vastaansa kuolettavasti kiireestä kantapäähän aseistauneita ninjoja, makuaistinsa aikaa sitten menettäneitä kokkeja, että myöskin Gracen (Veronica Hart), rullaluistimilla liikkuvan tarjoilijatarkaunottaren, jolla saattaa olla, tai saattaa olla olemattakin, jotakin tekemistä kaupunkia pirullisesti piinaavan murha-aallon kanssa.
Tuomio: Sopivasti vinksahtaneella huumorilla ja lievähköillä kauhun väristyksillä varustettu slasher-pätkä, jossa verta ja suolenpätkiä piisaa niitä kaipaaville mainiosti yhden teurastamon verran. Osansa saavat myös buddy-cop pätkät, joita tässäkin parodioidaan varsin osuvasti alaisilleen kitapurje suorana huutavan poliisipäällikön toimesta. Loppuun kaluttu juttuhan se näinä päivinä on, mutta jaksaa ainakin tässä pätkässä huvittaa hyvinkin muutamaan eri otteeseen. Harvemmin olen kuitenkaan nähnyt päällikkön olevan vihassaan ja hermoromahduksessaan jo niin pitkällä, että on valmis ampumaan kuoliaaksi tunaroivat kyttänsä, vain päästäkseen heistä lopullisesti eroon. Jossakin Peter Sellersin tähdittämissä Vaaleanpunaisissa panttereissa kyllä, mutta en varsinaisissa kyttäpari tuotoksissa niinkään.
Mitäs vielä? Noh, näyttelemispuolesta en puhu tässä kohdin sen enempää, sillä se on tyypillistä b-leffatasoa, joten nähdyillä suorituksilla Oscaria ei heru kenellekään mukana olleille. Taustalla soiva musa on jälleen kerran tehty kirpparilta eurolla hankitulla Casion kosketinsoittimella, ja vaikka se koittaakin olla mahtipohtisen innostavaa, niin ainakin minua se rupesi pidemmän päälle ärsyttämään. Tom Savinin efektipuoli taasen pelaa tuttuun tapaan loistavasti, ja se tekeekin tästä elokuvasta astetta tasokkaamaan tapauksen välittömästi. Kokonaisuutena hengästyttävän pitkällä (ja pöljähköllä) tittelillä lätkäisty Bloodsucking Pharaos in Pittsburgh onnistuu muutoinkin olemaan sopivasti viihdyttävä tapaus, vaikkei kaikki sen esittämät vitsit ja muut jutut aina ihan maaliinsa asti osukkaan. Mieluummin minä tämä silti uudestaankin katselisin, kuin yhtäkään Scary Movieista tai muista vastaavista. Saatan olla leffojeni suhteen väliin turhankin masokistinen, mutta en minä nyt sentään hullu ole... vielä.
lauantai 7. lokakuuta 2017
Erikoisia kananmunia
Olin tässä juuri aikeissa ryhtyä valmistamaan makaroonilaatikkoa päivälliseksi. Vaan enpäs sitten ruvennutkaan, sillä kaupasta aamusella hankkimani kananmunat paljastuivat juuri vähintäänkin erikoisen näköisiksi ja oloisiksi. Katsokaa vaikka...
Ikinä ennen kuullutkaan tämmöisestä munantoimittajasta. Lieneekö jokin vasta-aloittanut porukka. Varsinainen yllätys paljastui, kun menin avaamaan paketin...
Millainen kana se tuommoisia munia oikein munii? Asiahan ei sinänsä minulle kuulu, mutta kysynpähän vaan. Sisäkannen käyttöohjeetkin ovat vähintäänkin erikoista sorttia. Kuva on laadultaan hieman kehno, mutta koittakaa jotenkin saada selvää.
Jotain hyvääkin näistä oudoista munista löytyy. Viimeinen käyttöpäivä ei nimittäin ainakaan ihan heti tule vastaan....
Mitäs sanotte? Pitäiskös minun mennä palauttamaan nuo munat tuohon lähikauppaan ja tilata safkakseni pizza, vai ottaa riski ja kokeilla, josko noita munia voisi makaroonilaatikon valmistuksessa hyödyksi käyttää. Vastauksia voi tuttuun tapaan heitellä tämän tekstin alta löytyvään kommenttilotjuun.
perjantai 6. lokakuuta 2017
Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 3: Dead Birds (2004)
Kuvaus: Saaliiltaan rahakkaan pankkiryöstön tehnyt rosvojoukko etsii itselleen turvapaikan vanhalta, jo aikaa sitten autioksi jääneeltä Hollisterin tilalta. Erityksissä muusta maailmasta oleva rakennus on kuitenkin kaikkea muuta kuin autio, sillä sen seinien sisällä asustaa itse pahuus, joka ei katso tunkeilijoiden saapumista hyvällä.
Yön saavuttua ukkosmyrsky mukanaan ryhmän jäsenet saavat nähtäväkseen näkyjä talossa tapahtuneista hirmuteoista, jotka värjäävät asuinsijan historian väriltään verenpunaiseksi. Kaivosta kantautuvat äänet, visiot pahoin ruhjotuista ruumiista ja portaiden alta kantautuva riipivän raapiva ääni piinavat kutsumattomia vieraita siinä määrin, että pelkohan siinä pakostikin puseroon hiippailee. Mielen järkkyessä ystävistä tulee lopulta vihollisia ja pakomatka kaoottisen sekavaksi reissuksi hulluuden syövereihin.
Tuomio: Tunnelma tässä oli paikoin varsin aavemmainen ja sitä kautta enimmäkseen kohdillaan. Etenemistahti vain olisi saanut olla astetta ripeämpi, sillä tätä seuratessa ajatukseni lähti väliin harhailemaan jonnekin ihan muualle, ja sehän ei tunnetusti ole alkuunkaan hyvä juttu se. Tarina itsessään on sekin peruskauraa, josta syystä mitään yllättävää tai maata mullistavaa se ei käänteiltään pysty tarjoamaan. Yhdistää kuitenkin kohtuullisen hyvin kaksi toisiinsa harvemmin törmäävää lajityyppiä eli westernin ja kauhun, joten pakkohan siitä on pointsit kotiin tekijöille antaa. Vielä kun olisivat saaneet tähän lisää tietynlaista särmää, niin olisin antanut tälle kolme tähteä kahden sijaan.
torstai 5. lokakuuta 2017
Lokakuu kuuluu kauhulle
Kikkailin pitkästä aikaa edittiohjelmistolla ja väsäsin hätäisesti tämmöttisen mainoksen tapaisen tällä hetkellä käynnissä olevaan Lokakuu kuuluu kauhulle härdelliin. Hieman hakusessa oli ohjelman namiskuukkelit, mutta sain minä sentäs nyt jotakin aikaan. Hyvähän se ei ole, mutta tämmöiseksi äkkinäiseksi harjoitteluksi saa luvan kelvata...
Hatullinen voodoota
Kotiin saapuessani löysin sängyltäni vieressä näkyvän hatun. Aamusella liikkeelle lähtiessäni se ei siinä vielä ollut, joten joku on jotenkin poissaollessani onnistunut sen keplottelemaan sänkyni päälle köllöttämään. En tiedä miksi joku jättäisi tuollaisen hatun meikäläiselle, mutta jos jotakin tiedän, niin se on se, että hattu on ilmiselvästi kuulunut pienipäiselle ja vähävaraiselle henkilölle, joka on hävinnyt tappelussa kanalle....
keskiviikko 4. lokakuuta 2017
tiistai 3. lokakuuta 2017
Halloween Lantern
Halloween lähestyy, joten sen kunniaksi tulin hankkineeksi aiheeseen sopivan lyhdyn...
Muitakin värivaihtoehtoja on napinpainalluksella tarjolla, mutta tuo sattui ensimmäisenä päälle pätkähtämään, joten saatte luvan tyytyä siihen.
maanantai 2. lokakuuta 2017
Lokakuu kuuluu kauhulle Osa 2: Sam's Lake (2006)
Kuvaus: Mieleltään särki oleva teini ottaa ritolat parantolasta, suunnaten tiensä välittömästi kauniissa järvimaisemassa sijaitsevalle kotimökilleen. Taloon sisään päästyään heppuli pistää välittömästi ranttaliksi, ottaen tylysti hengiltä niin vanhempansa kuin siskonlikkansakin. Veriteot suoritettuaan päästään vinoutunut murhamies piiloutuu läheisen metsän uumeeniin sen verran taidokkaasti, että eipä häntä kukaan sieltä osaa löytää. Vuosia myöhemmin järkyttävä verilöyly elää vahvasti paikallisten asukkien muistoissa legendana, jota mystiset katoamistapaukset pitävät tehokkaasti yllä.
Sam (Faye Masterson) palaa joka kesä takaisin kotiseudulleen ja siellä järven rannassa nököttävälle mökille. Yleensä yksin, mutta tällä kertaa poikkeavasti muutaman mukaan ottamansa ystävän kera. Ystäviäänsä viihdyttääkseen Sam organisoi paikallisen kaverinsa Jessen (William Gregory Lee) avustuksella pienoisen seikkailuretken mökille, jossa legendan mukaan veriteot tapahtuivat. Pian mökille saavuttuaan karu totuus iskee sinne houkuteltujen kasvoille kuin hurmeen kostuttama rätti. Tappaja kun löytyy heidän joukostaan, eikä hän ole yksin...
Tuomio: Kuten olen jo aiemminkin täällä todennut, niin harvassa ovat ne leffat, jotka pääsevät meikäläistä millään lailla näinä päivinä yllättämään. Sen verran pitkään olen kuitenkin elokuvia katsellut ja aikaa niiden parissa vietellyt. Vaan aina silloin tällöin, harvemmin tosin kuin toivoisin, kohdalle osuu se yksi tietty tuotos, johon sisällytetty shyamalani eli twisti saa näinkin kokeneen ketun yllätetyksi, ja vieläpä positiivisesti niin. Sam's Lake teki tällä kertaa sen, mitä moni muu on turhaan yrittänyt, sillä siinä oleva keskivaiheen käänne tuli kyllä sen verran takavasemmalta, etten ehtinyt siihen mitenkään varautua. Hyvä niin, sillä ilman tuota mainittua käännettä kaikessa kaavamaisuudessaan liikkeelle lähtevä ja tavanomaisuudessaanloppuaan kohti muutoin etenevä Samin järvi olisi saanut minulta arvokseen vain yhden tähden, sille nyt antamani kahden sijaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)